Ajolähtö-hanke on Koneen Säätiön Jakautuuko Suomi? -rahoituksen (2015–2017) saanut tutkimushanke, joka yhdistää journalismin, valokuvan ja tutkimuksen keinoja.

Nuoruus 1990-luvun Kotkassa – purkkareista pikkutakkiin

Sami Perttilä
Blogit Ajolähtö 10.2.2016 09:54

Leviksen viisnollaykköset, maakotka vyönsoljessa, purjehduskengät tai buutsit ja lyhyt geelillä pystyyn nostettu tukka. Mustan pilottitakin hihassa jenkkilippu. Hurjimmilla tyypeillä oli kauluspaita ja teddy-solmio. Tytöillä piti olla Ball-merkkinen leveäraitainen paita, muhkea kuontalo ja otsatukka tortulla. Farkut oli revitty auki ulkosivusaumoista ja levennyspalaksi ommeltiin kukkakuvioista kangasta.

Minullekin – epävarmalle nuorelle – oli tärkeää saada 400 markan farkut Californiasta. Ikuisuushan niiden rahojen keräämiseen ja kerjäämiseen meni. Purkkarit äiti osti jo aiemmin, niitä kun sai edullisesti Sutelan sokkarista. Heteronormatiivisuus oli se juttu, sillä kaikkea kaavasta poikkeavaa kiusattiin tai vähäteltiin. Onneksi oma vaiheeni tuota elämää ei kestänyt kauaa. Olkoonkin pieni, oli Kotka sen verran iso kaupunki, että vastavoimiakin löytyi aina. Yhden kaverin sedällä oli valtava levyhylly 60-70-luvun progea ja hämyilyä, toisen kaverin tutuilta löytyi taiderockia. Porukassa oli helppo pelleillä ja ärsyttää jenkkitukkia.

Ostimme kirpputorilta rumimmat mahdolliset pikkutakit. Leikkasimme pahvista sabluunan ja spreijasimme takkien selkään ”The Velvet Underground”. Perustimme bändin, vaikkemme osanneet soittaa juuri mitään. Eräälläkin kokoonpanolla menimme keikalle ilman yhtään sovittua biisiä. Soitimme yläasteen aulassa lyhyen setin. ”Se oli sellaista mannermaista musisointia”, kuvaili musiikinopettaja menoamme jälkeenpäin.

Vietimme aikaa kirjaston kuunteluhuoneessa. Parrakas kirjastonsetä pyöritti valisemamme vinyylit. Muistipa kääntää puolenkin aina ajoissa. Siellä soivat ainakin M. A. Nummisen levyt ja Suomen Talvisota. Kiersimme kaupungin taidenäyttelyt ja osallistuimme työväenopiston videokuvauskursseille. Silloin uutta oli scratch, video, jossa kuvat vaihtuvat jopa useasti sekunnissa.

Kuvasimme isiemme Canoneilla ja Zeniteillä mustavalkokuvia ja opettelimme kehittämään ne itse – kantapään kautta tietenkin. Kalliin kehitystankin ja spiraalin hankinnassa ei ollut järkeä, kun saattoi itse askarrella vastaavan piparirasiasta ja sulloa filmin sinne myttyyn. Taidot kuitenkin kehittyivät ajan kanssa. Sittemmin kamera on kulkenut aina mukanani.

Tekemistä riitti vuosiksi, mutta lukion jälkeen poismuutto oli itsestäänselvyys. Melkein kaikki kaverini muuttivat, kuka mihinkin opiskelujen perässä. Itse muutin vuodeksi sisämaahan pieneen ruotsinkieliseen kaupunkiin. Ikävöin merta välittömästi. Muutettuani Helsinkiin meri ei edelleenkään tuntunut samalta.

Jo muutaman Helsingissä vietetyn vuoden jälkeen Kotkaa saattoi tarkastella uusin silmin. Yhtäkkiä Junnun Albatrossi alkoi itkettää. Omat juuret löytyivät syvältä. Silloin olin kai jo aikuinen.

poltsu

Sami Perttilä

Kirjoittaja on helsinkiläinen freelance-valokuvaaja ja taiteen maisteri, joka työskentelee Nuorisotutkimusverkostossa Ajolähtö-hankkeessa.

Keskustelu