Ajolähtö-hanke on Koneen Säätiön Jakautuuko Suomi? -rahoituksen (2015–2017) saanut tutkimushanke, joka yhdistää journalismin, valokuvan ja tutkimuksen keinoja.

Nuoruus Kotkassa 1980-luvulla: Lähet siä sit lukee?

Anu-Hanna Anttila
Blogit Ajolähtö 8.2.2016 11:53

Kotkassa kaikissa perheissä on vene. Se on hieno juttu, ainakin muulloin kuin nuorena. Ajatus paatissa keikkumisesta vanhempien kanssa oli kaukana siitä, mitä teini-ikäisenä halusi tehdä. Ei vaikka olisi ajettu Karhulan Itärannasta Kallioluotoon. Eikä edes Sunilan tehtaan teollisuusuhoa huokuva profiili kiinnostanut. Puhumattakaan Suulisniemestä, joka oli tarkoitettu enemmänkin Pertsan ja Kilun ikäisille seikkailijoille. Silloin kun vielä oltiin lapsia.

Kotkassa nuoruuden viettäminen oli varmasti hauskempaa. Näin tympeänä ajattelin, kun vertasin sitä Lapin talven pimeyteen ja pakkasiin. Peruskoulusta lukioon siirryttyäni lojuin koulun jälkeen Karhulan keskustassa, Helilässä, Sokoksen ja Tanskalaisen kahvilassa. Keskiviikkoisin haettiin kavereiden kanssa possot torilta syötäväksi kouluruoan sijaan. TV:stä tuli Karhulassakin Dallas ja Dynastia. Eipä juuri muuta.

Minulle kotkalaisen nuoren hauskuus alkoi marraskuussa vuonna 1979. Isäinpäivänä järjestimme mielenosoituksen kaupungin päättäjiä vastaan, heillä kun ei ollut tahtoa nuorille. Me vaadimme kerhotiloja ja kokoontumispaikkoja. Tästä tunnelmasta kertoo karhulalaisen Ypö-Viiden punkbiisi, jossa lauletaan raivokkaasti: ”Kyllä kaupunki nuoria muistaa, kun kaduilla tapellaan. Kyllä kaupunki nuoria muistaa, palkkaa poliiseja meitä valvomaan”.

Tämä oli alkupotku Kotkan Elävän Musiikin Yhdistyksen eli KELMU ry:n perustamiseen. En saanut lupaa mennä perustamiskokoukseen, koska ”siellä on kaikenlaista epämääräistä sakkia”, sanoi isäni. Paikallislehdet Eteenpäin ja Etelä-Suomi kirjoittivat yhdistyksestä myönteisesti, tosin valokuvissa näkyi aika rumia jätkiä. Toiseen kokoukseen pääsin, ja sitten huomasin olevani hallituksessa.

Viikonlopuiksi livahdin Kotkan keskustaan. Oli tekemistä – ja uusia kavereita. Tekeminen oli sellaista, jota kai nyt kutsuttaisiin itetekemiseksi. Sormet kipeinä kiinnitin keikkajulisteita lyöntinitojalla tolppiin. Järjestysmiesnauha kasvoi kiinni villapuserooni.

Kun vuosia myöhemmin olin töissä Marttilan erityislastenkodissa Lankilassa harjoittelijana, isoäitini kysyi, et ”lähet siä sit lukee”. Sillä kuulemma ”ku on päätä, ni pitää lähtee”. Vastasin, etten tiedä. Ehkä.

Yhtäkkiä en ollut tiennyt asiaa varmaksi muutamaan vuoteen. Olin jämähtänyt kotikonnulle, oli tekemistä. Kymenlaakson kansanopistovuoden jälkeen olin päätynyt Inkeroisista takaisin Kotkaan tekemään kaikenlaisia hommia ja hommeleita. Kunnes olin kypsä.

Sit miä läksin lukee. Turussa professori sanoi minulle seminaarissa, ettei yliopistossa ole tapana puhua murretta. En ollut ajatellut puhuvani murretta. En ollut ajatellut kymin puhumisen olevan maalaista tai työväenluokkaista. Mutta kun se minulle noin selvästi sanottiin, tiesin, et miä oon Kotkast, enkä muuksi muutu.

Anu-Hanna Anttila

Kirjoittaja on helsinkiläinen valtiotieteiden tohtori ja sosiologian dosentti, joka työskentelee Teollisuusliitto ry:n (ent. Metalliliitto) tutkimuspäällikkönä. Anttila toimii Ajolähtö-hankkeen vastuullisena johtajana.

Keskustelu

Hei! Ei kotkalainen mee koskaa veneel saaree, kotkalaiset menee moottoril, tai sit tuuril, jos ei oo omaa!!

Kyl jos omal meni ni sit sanottii et vene. Vaakkuu mentii aina tuuril, ku siäl tuli nautittuu parit keskiketterät. Sit jos vaa uimaa piti päästä ni maakkiikii lähettii välil… ja possot ja lihikset haettii aina evääks. Nykyäähä maakin kahvilast saa visiii Turkian tuotteit.

Näitä luetaan juuri nyt