Raju kuolema uhkaa naistoimittajia työssään
TUNNETTU AFGANISTANILAINEN NAISTOIMITTAJA JA IHMISOIKEUSAKTIVISTI kirjoittaa, miten talibanit valtasivat hänen kotimaansa. Toimittajanainen pakeni Badakshanista Kabuliin. Nyt hän tekee salaa palkatonta taustatyötä radiossa. Hän yritti turvata tilannettaan menemällä naimisiin. Talibanit veivät hänen aviomiehensä, josta ei sen jälkeen ole kuulunut mitään.
KUULKAA MEIDÄN HUUTOMME! Talibanit veivät meiltä kotimaan ja tekivät meistä kodittomia. Emme ole eilisen naisia. Emme anna talibaneille oikeutta viedä vapauttamme.
Muistan hyvin yön kun Badakhsan jäi talibanien käsiin. Ihmiset olivat kauhuissaan, kukaan ei uskonut, että koko maakunta voitaisiin vallata niin nopeasti.
Vajaassa 24 tunnissa talibanit riisuivat vanhat turvallisuusjoukot aseista, vangitsivat sotilaat ja takavarikoivat kaikki heidän aseensa.
Silloin ajattelin, että Kabul on ainoa paikka, joka voisi pysyä vapaana, talibanien ulottumattomissa. Sinne turvaan siis!
SEURAAVANA YÖNÄ jouduin ”vuokraamaan” naapurin pojan mahramiksi pakomatkalleni Kabuliin. Tutun sukulaismiehen käyttö mahramina olisi paljastanut minut talibaneille. Veljeni ikäinen nuori mies teeskenteli olevansa veljeni ja otti isot rahat ollakseen seuranani bussimatkalla Kabuliin.
Ennen lähtöäni näin naapurin rouvan tarkkailevan taloamme. Hän seurasi olenko lähdössä pakoon. Pelkäsin hänen ilmiantavan minut.
Pukeuduin matkalle burkhaan ja isoäitini vanhoihin vaatteisiin. Olin pelosta turta.
Bussin ikkunasta näin isäni, joka olisi halunnut tulla hyvästelemään minua, mutta veljeni työnsi hänet takaisin taloon, etteivät talibanit kiinnostuisi minusta. Itkimme kaikki kolme.
Ihmiset bussissa keskustelivat siitä, olivatko talibanit muuttuneet edelliskaudesta. Sallivatko he ehkä naisten opiskella ja työskennellä?
Talibanit pysäyttivät bussin Salangissa. He kysyivät kuka olen ja mistä olen tulossa. Peitetarinani kelpasi. He tarkistivat samalla kaikkien kännykät.
KUULIN NAISEN HUUTAVAN ja näin talibanin pitävän asetta hänen ohimollaan ja karjuvan ”Miksi sinulla ei ole burkhaa?”
Toista naista haukuttiin rajusti, koska hänellä ei ollut mahramia.
Minulla valui hiki isoäitini kuumissa vaatteissa ja pelkäsin koko ajan olevani vuorossa seuraavaksi.
Nainen edessäni itki ja unohdin omat murheeni. Miksi itket, mikä hätänä?
Talibanien poistuttua autosta nainen kertoi, että edellisen talibanien kauden aikana hänen isänsä oli puolitoista vuotta vankilassa ja menetti toisen silmänsä päähän kohdistuneesta hakkaamisesta.
Talibanien kauden loppuvaiheessa isä pidätettiin uudelleen ja hänet hakattiin, koska hänellä ei ollut tarpeeksi paksua partaa. Hän menetti toisenkin silmänsä. Vapauduttuaan hän tunnisti vaimonsa, tämän naisen äidin, äänestä.
Ihmisten synkät tarinat saivat yön tuntumaan vuosien mittaiselta. Pelko ja kauhu polttivat luitani. Mietin eikö tämä voisi olla painajainen, josta voisin herätä.
AAMUVIIDELTÄ SAAVUIN KABULIN PORTEILLE. Hengitin syvään ja veri tuntui alkavan virrata suonissani. Soitin kännykällä perheelleni ja kerroin olevani turvassa.
Sulhaseni, jonka kanssa en siis ole virallisesti vielä kihloissa, soitti ja kertoi odottavansa minua linja-autoasemalla. Itkin helpotuksesta.
Eräs nainen bussista huusi nimeäni ja kertoi olleensa kauhuissaan nähtyään minut autossa. Mutta hän ei ollut sanonut mitään, ettei paljastaisi minua.
– Kaikista naisista sinä, joka rohkaisit ja puhuit meille naisille ihmisoikeuksista, nyt sinäkin piileskelet!
Sulhaseni ei ollut tuntea minua isoäitini vaatteissa. Hän vei minut taksilla ravintolaan ja odotimme aamun valkenemista, jotta voisin alkaa etsiä paikkaa missä asua.
SISKONI OLI TÖISSÄ JOURNALISTIEN TURVATALOSSA. Soitin hänelle olevani tulossa. Kun pääsin perille, siellä oli yli 50 ihmistä. Kaikki tuijottivat minua ja itkivät.
Olin aivan sekaisin väsymyksestä ja pelosta. Nukuin koko päivän.
Uusi, tuhansien pettymysten aamu valkeni.
Minulla ei ollut lupaa mennä ulos talosta.
PÄÄTIN LÄHTEÄ NUORISOKONFERENSSIIN Daralmanin palatsiin, jonne minut oli kutsuttu erikoisvieraana puhumaan. Rakennuksen portilla vartioivat tavalliset turvamiehet ja itkin ilosta heidän kohdellessaan minua hyvin.
Ajatella, että onnistuin pääsemään Badakhsanista talibanien terrorin alta ja tulemaan tähän tärkeään kokoukseen!
Kokouksessa oli nuoria maamme 24 maakunnasta, yliopistojen professoreita ja asiantuntijoita.
Kaikki puhuivat tulevaisuudesta, hyvistä asioista ja toivosta. Minun oli pakko pitää aurinkolaseja, koska en pystynyt pidättämään kyyneleitäni. Mieleni oli epätoivoinen ajatellessani Badakhsanin tapahtumia.
Palasin toimittajien turvataloon harmitellen miksen uskaltanut osallistua kokouksen muihin aktiviteetteihin.
MELKEIN KAKSI VUOROKAUTTA luulin olevani turvassa. Talibanit eivät saisi Kabulia. Muu perheeni Badakhsanista onnistui myös pakenemaan Kabuliin.
Olin sisareni kanssa matkalla keskustaan pankkiin, kun yhtäkkiä kuulimme ammuntaa. Pankit sulkeutuivat ja ihmiset kerääntyivät kaduilla ihmettelemään mitä tapahtuu. Jotkut tiesivät, että talibanit ovat Kabulin porteilla, toiset että he ovat jo kaupungissa.
Naiset juoksentelivat ympäriinsä kysellen mistä voi ostaa burkhia. Ystäväni soittivat minulle kysyen samaa, perheeni soitteli toisilleen varmistaen missä kaikki ovat.
KABULIN KADUILLA KAIKKI MUUTTUI HETKESSÄ. Kahvilat ja toimistot suljettiin, näyteikkunoissa naisten kuvat peitettiin valkoisella maalilla.
Sisareni ja minä löysimme tungoksessa hädin tuskin takaisin turvataloon.
Kadulla noin viisivuotias poika huusi meille: Jumala rankaiskoon teitä! Talibanit tulivat teidän pitkien hiustenne vuoksi!
Toinen poika huusi kiittäen Jumalaa talibanien tulosta ja kaikkien likaisten tyttöjen palauttamisesta kaduilta takaisin koteihin siivoamaan ja laittamaan ruokaa.
En pelännyt. Kaupat oli suljettu. Matkalla turvataloon yritimme vielä ostaa kakkuja ja hedelmiä selvitäksemme.
Turvatalon nurkalla itki nuori nainen. – Voi hyvä Jumala, mitä me voimme tehdä, minne meidän pitäisi mennä? Turvatalosta ihmiset lähtivät itkien laukkuineen. Heillä ei ollut rahaa edes taksiin, miten he voisivat paeta maakuntiin?
OLIN AIVAN SEKAISIN. Näin sisareni sadattelevan turvatalon henkilökuntaa. Hän purskahti itkuun ja kertoi, että turvatalon henkilökunta oli potkaissut meidätkin ulos sanoen, että talibanit tappavat heidät jos he sallivat meidän jäädä.
Katu tuntui kylmältä ja kovalta, taivas oli korkea. Olin raivoissani.
Toiset naistoimittajat kokoontuivat ympärilleni ja sanoivat, tee jotain. Meillä ei ole paikkaa, minne mennä eikä rahaa. Annamme koirien syödä itsemme kadulla yöllä ennemmin kuin antaudumme talibanien käsiin.
KOKOSIN KAIKKI VOIMANI ja energiani ja menin ulos kadulle. Siellä oli heti vastassa talibanien vihamieliset, parrakkaat kasvot ja voimani katosivat kauhuun.
Aloimme soittaa kännyköillä turvataloon ja tuntien soittelun jälkeen he vastasivat ja lupasivat, että voimme jäädä vielä yhdeksi yöksi.
Katselimme salaa turvatalon ikkunasta verhojen takaa talibanien tuloa kaduille. Ilta ja yö olivat todella pitkät. Tunnit matelivat.
MUISTELIMME AIKOJA, kun Kabul oli täynnä värikästä elämää.
Olimme nauttineet niin monin tavoin, kahviloissa istui naisia ja nuoria ja juteltiin huolettomasti, kirjastot olivat auki ja monenlaisia kulttuuritilaisuuksia pidettiin. Nyt tuo kaikki tuntui unelta.
Todellisuus kaduilla ei kuitenkaan ollut kuvitelmaa.
OLIMME JÄRKYTTYNEITÄ, kun kuulimme presidentti Ghanin paenneen maasta.
Kaikki pelkomme moninkertaistuivat.
Meillä ei ollut televisiota mistä seurata tapahtumia. Arvelin, että jos Ghanin lähtö on totta, Kabul vajoaa kaaokseen. Näin kävi.
Maailma seurasi mediasta seuraavat päivät mieletöntä menoa Kabulin lentokentällä ihmisten yrittäessä kaikin keinoin paeta maasta. Aikuiset miehet juoksivat roikkumaan lentokoneiden siivistä päästäkseen pois. Kolmiväriset Afganistanin liput korvattiin talibanien valkoisella lipulla. Kabul oli vallattu.
PELKO JA KAUHU LAMAUTTIVAT koko maan. Minusta tuntui, että maa allamme järisi.
Helle oli näännyttävää. Turvatalon henkilökuntakin oli paennut. Olimme talossa yksin, meillä ei ollut enää ruokaa eikä rahaa.
Pelkäsimme ja hikoilimme. Lauloimme yhdessä isänmaallisia lauluja ja itkimme. Joskus jopa hetken toivoimme, ettemme olisi afgaaneja.
HALUSIMME KAIKKI VAIN KUOLLA. Kukaan ei ollut puolellamme.
Kuulimme uutisia talibanien tekemistä kotietsinnöistä. Joka kerta kun kuulimme käytävästä askeleita, pelkäsimme talibanien tulevan hakemaan meidät. Talon omistaja, joka oli vuokrannut sen turvataloksi, kävi päivin ja öin. Hän käski meitä lähtemään. Jos talibanit löytäisivät meidät, he tappaisivat meidät kaikki.
ONNEKSI KOLLEGAMME SUOMESTA lähettivät meille ruokarahaa. Ostimme ruokaa ja jaoimme sen talon kaikkien naisten kesken. Suomalaiset ystävämme yrittivät myös auttaa meitä pääsemään maasta.
Pikkuhiljaa turvatalon työntekijät ilmestyivät takaisin. He auttoivat meitä selviytymään jonkin aikaa, sitten meidät heitettiin taas ulos.
Talibanit etsivät naisia, ihmisoikeusaktivisteja ja toimittajia. Me kaikki tiedämme mitä heille tapahtuu löytämisen jälkeen, kuulemme koko ajan ampumisen ääniä.
NAISIA KATOAA joka päivä, mutta mikään media ei uskalla julkaista näitä tapahtumia.
Varsinkin kotimaakunnassani Badakhsanissa tapahtuu hirveitä. Nainen tapettiin hänen osoittaessaan mieltä oikeuksiensa puolesta, monia muita naisia hakattiin. Naisia kidnapataan ja he vain katoavat. Kenenkään perheet eivät uskalla sanoa mitään julkisesti.
Takharissa talibanit kivittivät kolme naista hengiltä, koska he eivät käyttäneet burkhaa.
Kabulista tuli hetkessä hiljennetty kaupunki ja meidän tulevaisuutemme hävitettiin maan tasalle.
Kun menemme ulos, kaupungin äänet kyllä ympäröivät meidät, mutta kun katsomme tarkemmin, kaikki ovat hiljaa.