Blogit

Blogin kirjoittajat ovat Afganistanissa eläviä Suomen kouluttamia naistoimittajia. Talibanin vainon takia he kirjoittavat nimettöminä.

Pommi tappoi sisareni työmatkalla

Blogin kirjoittajat ovat Afganistanissa eläviä Suomen kouluttamia naistoimittajia. Talibanin vainon takia he kirjoittavat nimettöminä.
Blogit Afgaaninaisen katse 13.12.2021 14:52
afgaaninaisen katse
afgaaninaisen katse - avatar

Elän vanhimman sisareni kanssa nyt kahden naisen taloudessa Kabulissa. Meitä oli kolme, mutta elokuva-alalla pitkän ja menestyneen uran tehnyt nuorempi sisareni kuoli pommi-iskuun matkalla töihin. Pommi oli asetettu juuri sen istuimen alle, jota hänellä oli tapana käyttää. 

Presidentti Ashraf Ghanin hallinnon kaaduttua ja talibanin tultua valtaan elämä Afganistanissa on muuttunut meille naisille todella vaikeaksi. Emme saa enää mennä töihin.

Muistan sisareni joka kerta kun menen ulos ja näen aseistautuneita talibaneja. Ehkä juuri noista joku asetti pommin sisaremme istuimen alle. Haluan mennä jokaisen eteen ja kysyä, miksi he surmasivat siskomme. 

Reagoin hyvin töykeästi jokaiseen minulle talibanien tarkastuspisteillä esitettyyn kysymykseen. Kerran lähes kävin heidän kimppuunsa. Minusta tuntuu, että heidän valtaan tulonsa jälkeen minut on ajettu nurkkaan. Olen myös saanut lukuisia epäilyttäviä, ja jopa uhkaavia, puheluita tuntemattomista numeroista. 

Kerran pysäytin minua seuranneen henkilön ja sanoin, etten pelkää häntä enkä ketään muutakaan. En pelkää kuolemaa. Sen sijaan pelkään sitä, että vanhin sisareni jäisi yksin, jos minulle tapahtuisi jotain. Hän on vammautunut, menettänyt juuri toisen jalkansa ja tarvitsee kipeästi minun apuani ja hoivaani. 

Talibanit eivät tiedä, että he tappoivat hyvän ja rohkean naisen. He riistivät hengen naiselta, joka rakasti kaikkia eikä puhunut kenestäkään pahaa. Hänen ainoa syntinsä oli olla nainen. 

Miestä ei meidän taloudessamme ole. Elämä on kovin vaikeaa.

Takanani on yli 20 vuoden ura afganistanilaisessa päivälehdessä. Olen tehnyt töitä sekä kuvaajana että toimittajana. Aiheina on usein ollut kulttuuri ja historia. Ne ovat aina kiinnostaneet minua. Toki olen tehnyt myös paljon juttuja politiikasta ja muista ajankohtaisista aiheista.

Talibanien edellisen hallinnon kaaduttua 2001, naisille avautui opiskelu- ja työmahdollisuuksia. Otimme tilaisuudesta vaarin. Itse opiskelin valokuvausta Ranskan tukemalla kurssilla ja unelmani valokuvaajan ammatista toteutui. Olin mukana myös suomalaisten naistoimittajien kursseilla. Elimme oppimisen ja edistyksen vuosia.

Kävin myös opintomatkoilla Intiassa ja Suomessa. Suomen matkallamme jotkut osanottajista jäivät Eurooppaan. Itselläni oli aina vahva taistelutahto parempien olosuhteiden puolesta omassa maassani; halusin oppia lisää ja palata takaisin kotiin jatkamaan kamppailua.

Ensimmäinen tavoite oli päästä eroon patriarkaalisesta ja naisvihamielisestä ilmapiiristä sekä yhteiskunnassa että työpaikoilla, missä meitä naisia ei arvostettu yhtä paljon kuin miespuolisia kollegoitamme. Mieskuvaajien oli hyvin vaikea sietää naisten ammatillista menestystä ja heidän saavutuksiaan. 

Toinen taisto oli palvella kotimaatani ja erityisesti sen köyhiä. Valokuvieni kautta halusin avata maailmalle Afganistanin todelliset arvot ja kasvot. Matkustin ympäri maan ja kuvasin erityisesti naisten ja lasten elämää näyttääkseni, millaisten haasteiden kanssa he painivat. 

Nuorin sisareni kuoli talibanien pommi-iskussa työmatkallaan. Yritän nyt hoitaa vammaista isosiskoani ja ikävöin toista lujasti.

Tiesin, että korruptio ja terrorismi olivat kirouksia, jotka yhdistettiin maani nimeen. Yritin oman työni kautta näyttää, että maassamme on myös kauneutta ja hyviä ihmisiä.

Kaikkien näiden matkojen aikana pommi-iskussa tapettu sisareni oli alati henkisenä tukenani. Hän oli myös journalisti. Hänkin aloitti uransa lehdessä, siirtyi sieltä elokuvayhtiöön ja lopulta kulttuuri- ja tiedotusministeriöön. 

Olimme joka päivä toistemme tuki ja turva. Jos jouduimme työpäivän aikana vaikeuksiin, jos joku uhkaili tai häiritsi, soitimme välittömästi toisillemme. Ratkaisimme ongelmat ja uhat yhdessä.

Kotona emme koskaan hiiskahtaneetkaan vanhimmalle sisarellemme Sharifalle näistä ongelmatilanteista. Me sisarukset elimme kolmistaan, meidän kotitaloudessamme ei ollut miestä. Se ei ollut kovinkaan tavallista Afganistanin perinteisessä ja ajoittain naisvihamielisessä yhteiskunnassa. Arjen vaikeudet eivät rajoittuneet pelkästään työelämään. 

Toistimme naapureille jatkuvasti, että olemme kunniallisia. Heistä meissä oli kaksi vikaa: olimme naisia eikä kodissamme ollut miestä. Sitä ei tässä yhteiskunnassa vieläkään hyväksytä.

Mutta elämä sujui. Voitin useita valtakunnallisia valokuvakilpailuja ja aloin kuvaamisen lisäksi kirjoittaa juttuja. Pidin työstäni, vaikka usein sainkin sekä suoria että epäsuoria uhkauksia. En tiennyt, ketkä niitä lähettivät, mutta ymmärsin etteivät he pitäneet artikkeleistani.

Pommi-iskussa tapetulta sisareltani ja minulta puuttui yliopistokoulutus, kun aloitimme toimittajanuramme. Se jäi saamatta, koska isämme kuoli sisällissodassa, eikä perheellä ollut varaa kustantaa opintojamme.

Kävimme kuitenkin sinnikkäästi luennoilla iltapäivisin töiden jälkeen. Olimme siis paitsi sisarukset, myös kollegat ja opiskelutoverit. 

Pommilla tapettu sisareni digitalisoi videomateriaalia kotimaamme viimeisten vuosikymmenten sodista. Hän pääsi käsiksi kuvamateriaaliin, joka paljasti aiempien vallanpitäjien rikoksia. 

Etenimme. Saimme loistavia arvosanoja. Odotimme tulevaisuudelta paljon. Loppututkintoon oli enää vuosi, kun maailma muuttui. 

Näin videolla, miten bussi, jolla sisareni matkasi töihinsä kulttuuri- ja tiedotusministeriöön räjähti. Siinä sisareni istui pää oikealle kallellaan ja näytti nukkuvalta. Hän oli nukahtanut ikiuneen.

Miksi pommi asetettiin juuri sen istuimen alle, jossa istui nainen joka ei koskaan tehnyt pahaa muurahaisellekaan. Elämästä katosi arvo ja tulevaisuudesta toivo.

Iskussa menehtyi toinenkin nainen. Heidän kuolemansa uutisoitiin sinä päivänä – ja unohdettiin seuraavana, kuten tuhansien muidenkin kuolemat on unohdettu.