Pelko repii kaikkialla

Profiilikuva
Blogin kirjoittajat ovat Afganistanissa eläviä Suomen kouluttamia naistoimittajia. Talibanin vainon takia he kirjoittavat nimettöminä.

Olen jumissa kotimaassani Afganistanissa. Kaiken yllä on tietämättömyyden ja oppimattomuuden musta varjo, jonka nimi on taliban.

Olin journalisti, joka halusi päästä korkealle, taivaan laelle asti. Nyt olen jossakin syvällä maan povessa, haaveet tungettuina kurkkuuni. 

Kädessäni ei ole enää kynä, vaan neula. Olen aloittanut uuden elämänvaiheen, jossa en enää lue enkä kirjoita.

Pelkään joka hetki. Pelkään oman henkeni puolesta. Pelkään synkkää nykyhetkeä ja tulevaisuutta. Myös kaikki rakkaani pelkäävät. Viattomat vanhempani ovat huolissaan nykyhetkestä ja jälkikasvunsa tulevaisuudesta. Loputon kielteisyys ympäröi koko maan. 

Yritämme sisareni kanssa lohduttaa vanhempiamme. Turhaan, sillä he tunnistavat tyhjän sanahelinän.  

Nykyään pelkään monia asioita. Pelkään menettäväni identiteettini, pelkään menettäväni rakkaani, pelkään nälkää ja vilua. En edes osaa ajatella, mitä kaikkea meidän täytyy ehkä vielä oppia pelkäämään. 

En pysty enää kertomaan tai kirjoittamaan siitäkään, miten paljon avuttomuuteni kauhistuttaa minua. En voi helpottaa rakkaitteni tuskaa enkä vaikeuksia. Pelot ovat vallanneet mielemme. 

Olemme kuitenkin elossa! Vapautta meillä ei ole, mutta yritämme kaikin keinoin pysytellä hengissä. Yritämme ravita itseämme ja kohdata sen, mitä emme olisi koskaan voineet kuvitella tapahtuvaksi. 

Päiväni kuluvat ompelukoneen äärellä. Teen vaatteita asiakkaille. Työ tuo tuloja, joilla voin auttaa läheisiäni tämän vaikean ajan yli.

Rupesin ompelijaksi 

Keksin keinon elättää meitä. Ompelijana luon ompelukoneellani, saksillani, neuloillani ja värikkäillä langoillani kauniita vaatteita asiakkailleni. Päiväni kuluvat ompelukoneen ääressä, jotta meillä kaikilla olisi ruokaa. Monet omaisistani ovat menettäneet työnsä ja huolehdin nyt myös heistä. 

Huolestuttavaa on se, että rahanpuutteen vuoksi myös asiakkaani vähenevät.

Joinakin päivinä olen toivorikas, toisina taas toivoton − kuten me kaikki. Kiitän Jumalaa siitä, että olemme elossa ja että kaikki rakkaani ovat lähelläni. 

Rupesin opettamaan

Eräs asiakkaani pyysi minua kouluttamaan ja opettamaan lapsiaan. Innostuin. Käytin tähän muutamia tunteja työpäivistäni. En ottanut siitä edes maksua.

Huomasin kuitenkin, miten syvälle pelko oli minuun asettunut. Tiesin, että jos talibanit, nuo tiedon ja valistuksen vihamiehet, huomaisivat tämän opetustyöni, minusta tulisi yksi heidän lukemattomista uhreistaan. 

En ole antanut periksi. Jatkan salaista opetustyötäni. Tiedän, että jokainen koputus ovellani viestii tiedonhaluisesta ja innokkaasta nuoresta. Näen, miten tytöt tulevat luokseni huolimatta siitä, että kiinnijääminen huolestuttaa heitä.  Tämä tuo minulle mielihyvää. 

Pelko ei pysäytä

Äitini pelkää koko ajan, että opetustyöni takia minulle tapahtuu jotakin. Hän  varoittelee minua jatkuvasti. Hän pelkää, että toimintani koituu meille kaikille vaaraksi. 

Minä en ole ainoa, joka tätä opetustyötä tekee ja me kaikki ajattelemme samalla tavoin: antakoon Jumala meille anteeksi, että äitiemme varoitukset kaikuvat kuuroille korville. 

Me teemme kaikkemme, jotta valistus ja tieto jonakin päivänä murskaavat talibanin vallan. 

Rukoilen, että väsynyt kotimaani voi pian ravistaa yltään surun ja murheen. Rukoilen, että me kaikki taas pian saamme elää ihmisarvoista elämää vailla jatkuvaa pelkoa. 

Haluan uskoa, että kärsivällisyys, luottamus ja toivo auttavat meitä ja pääsemme eteenpäin vähitellen.