Pakko pysytellä sisällä

Blogin kirjoittajat ovat Afganistanissa eläviä Suomen kouluttamia naistoimittajia. Talibanin vainon takia he kirjoittavat nimettöminä.

Profiilikuva
Blogin kirjoittajat ovat Afganistanissa eläviä Suomen kouluttamia naistoimittajia. Talibanin vainon takia he kirjoittavat nimettöminä.

TÄTÄ KIRJOITTAESSANI on kulunut 60 päivää Kabulin kukistumisesta. En voi enää mennä ulos kuten ennen, sillä olin toimittaja ja entisen hallituksen työntekijä.

Joka päivä ajattelen vaikeuksia ja vastoinkäymisiä niiden18 vuoden ajalta, jolloin opiskelin ja tein töitä, mutta ainut vaihtoehtoni on vain kestää. Naiset eivät saa enää mennä ulos eivätkä istua kahviloissa.

Epävarmana tulevaisuudesta seuraan elämän julmaa peliä.

”Se oli viimeinen päiväni riippumattomassa vaalilautakunnassa”

Toukokuun ensimmäisenä päivänä 2021 Yhdysvaltain joukot vetäytyivät Afganistanista. Taliban ja sen kanssa liittoutuneet aseelliset ryhmät aloittivat laajamittaisen hyökkäyksen. Afganistanin turvallisuusjoukot jäivät sekasortoiseen tilaan sen jälkeen, kun ne olivat äkisti hävinneet talibanille koko maassa.

Heinäkuun puoleenväliin mennessä toiminnassa oli vain kaksi operatiivista yksikköä, joista toinen oli Erikoisjoukkojen osasto 111 Kabulissa.

Taliban piiritti Kabulin valloitettuaan alueita idässä sekä muun muassa Mehtar Lamin, Gardezin ja Asadabadin maakunnat.

Piirityksen jälkeisinä päivinä olot Kabulissa romahtivat. Yhdysvaltain viralliset lähteet olivat ennustaneet heinäkuun alussa, että Kabul voisi sinnitellä talibania vastaan useampia kuukausia.

Vielä viisi päivää ennen talibanin saapumista, Kabulin ennakoitiin kaatuvan 30 tai 90 päivässä. Kuinka ollakaan, kaksi päivää ennen talibanin saapumista uusien arvioiden mukaan Kabul kaatuisi viikon sisällä.

Maisema on tuttu, mutta unelmani ovat kadonneet. Olen kuin vanki ilman oikeutta – tai edes mahdollisuutta- jatkaa täällä.

Työpaikalle ja takaisin

SUNNUNTAINA, elokuun 15. päivän aamuna heräsin tavalliseen tapaan mennäkseni toimistolle. Aamu oli aurinkoinen ja suhteellisen lämmin. Lähdin kotoa, kävelin tienvarteen ja istahdin auton kyytiin, joka vei minut ja muutaman työkaverini toimistolle niin kuin joka päivä siihenkin asti.

Matkalla toimistoon näin ja tunsin vain ahdistuneen kaupungin. Kaikki näkemäni ihmiset olivat kauhuissaan. Lopulta auto pysähtyi. Saavuimme toimistolle. Päästyäni työpaikalle en ehtinyt edes istuutumaan, kun kuulin, että taliban-terroristit olivat saapuneet Kabuliin. Kohta kollegani sanoivat, että meidän pitää lähteä toimistosta mahdollisimman pian, ja jo muutamassa minuutissa olimme autossa ja matkalla kotiin.

Tie, joka oli täynnä iloa ja ääntä päivästä toiseen, oli nyt hiljainen ja täynnä ahdistusta. Mitä lähemmäs kaupunkia tulimme, sitä harvemmin näin poliisin tarkastusasemia.

Uppouduin syvälle ajatuksiini kyynelten virratessa. Ajoimme reitin puolessa tunnissa, kun normaalisti sen ajamiseen oli mennyt joka päivä ainakin tunti.

Kaupunki oli saanut levottomat ja hämmentyneet kasvot. Ihmiset vaelsivat jalkakäytävillä ja kulkivat päämäärättömästi. Tällaiseen todellisuuteen en olisi voinut uskoa.

Kyllä! Kabul oli nujerrettu ja menettänyt vapautensa.

Pysäyttäessään auton kuljettaja ilmoitti, että tässä on sinun päätepysäkkisi ja tämä oli sinun viimeinen työpäiväsi.

Painajainen alkaa

KOTONA avasin television ja katsoin lähetystä hämmentyneenä. Kuuden aikaan illalla tuli uutislähetys, jossa kerrottiin, että Afganistanin presidentti on paennut maasta. Sillä hetkellä maailmani musteni.

Päivät kuluvat kuin painajaisessa. Nainen, joka lähtee ulos ilman hijabia ja burkaa, ruoskitaan ja jopa tapetaan. En pysty katsomaan, kuinka kaduillamme näkyy samoja vaarallisia terroristikasvoja, joita aikaisemmin näin vain televisiossa.

Kahdenkymmenen päivän jälkeen uskalsin lähteä kotoa, kasvot peitettyinä. Kehoni vapisi pelosta. Kävelin jonkun matkaa kauemmaksi. Kaikilla naapuruston kaduilla kulki ihmisiä mustissa, lököttävissä vaatteissa. Kyyneleet alkoivat valua poskilleni. Ymmärsin, etten ole enää vapaa kuin taivaan lintu. Kaipasin pientä kameraani ja sitä yksinkertaista arkea, jota olin elänyt. Minun oli nyt myönnettävä itselleni, että elämäni on tästedes rajattu neljän seinän sisälle.