Blogit

Blogin kirjoittajat ovat Afganistanissa eläviä Suomen kouluttamia naistoimittajia. Talibanin vainon takia he kirjoittavat nimettöminä.

Painajainen muuttui todeksi

Blogin kirjoittajat ovat Afganistanissa eläviä Suomen kouluttamia naistoimittajia. Talibanin vainon takia he kirjoittavat nimettöminä.
Blogit Afgaaninaisen katse 7.1.2022 14:00
afgaaninaisen katse
afgaaninaisen katse - avatar

Elokuun 15. päivänä 2021 taliban-liike kaappasi vallan Afganistanissa. Islamilaisen tasavallan hallitus syöstiin vallasta ja islamilaisen emiraatin valkoinen lippu nostettiin jälleen liehumaan Kabulissa. Edellisestä talibanin vallasta oli kulunut 20 vuotta.

Vaikka talibanin valtaannousua pidettiin mahdottomana, se kaappasi vallan suurimmissa kaupungeissa paikallishallinnon ja siviilien sinnikkäästä vastustuksesta huolimatta. Aluksi ei uskottu, että Kabul joutuisi talibanien haltuun. Painajaisesta tuli kuitenkin totta.

Päivää ennen Kabulin valtausta talibanit levittivät sosiaalisessa mediassa huhuja, että he olisivat vallanneet Pul-e-Charkhin vankilan ja edenneet Kabulin 12. kaupunginosaan. 

Huhuja ei pystytty vahvistamaan mistään uskottavasta lähteestä. Uutiset nostattivat paniikkia ja pelkoa. 

Soitin välittömästi kahdelle kollegalleni ja kysyin, olivatko he menossa töihin seuraavana päivänä. He kertoivat menevänsä. He eivät suostuneet uskomaan, että talibanit olisivat Kabulissa.

Sunnuntaiaamuna valmistauduin lähtemään töihin kuten tavallista. Mikään ei ollut kuten yleensä. Kun tavallisesti meitä menee töihin samalla autolla kuusi ihmistä, nyt autossa oli lisäkseni vain yksi työkaveri.

Matkalla kaupunki näytti tavallista tyhjemmältä. En ollut varma, oliko asia oikeasti niin vai saiko oma pelkoni aikaan sen, että kaikki vaikutti tyhjältä ja hiljaiselta. 

Kun pääsin työpaikalle, vartijat tuntuivat tavallista varovaisemmilta. Useimmat työkaverini olivat paikalla. Joillain naisista oli yllään musta, hiukset ja kaulan peittävä hijab-huivi ja useimmilla miehillä oli yllään kansallispukuja.

Noin kymmenen aikaan aamulla tein rivakasti töitä kuten tavallisesti. Yhtäkkiä yksi kollegoistani ryntäsi paikalle. 

– Talibanit ovat tulleet. Pitää lähteä välittömästi, hän sanoi ja kehotti keräämään tärkeimmät tavarat mukaan.

Kun kuulin sen, käteni ja jalkani alkoivat täristä. 

”Islamin uskonto antoi minulle oikeudet mielipiteisiin ja mahdollisuuden myös ilmaista ne. Valitettavasti uskontoa väärin käyttävä ryhmä on nyt vienyt ne.”

Nousin ja katsoin työpöytääni. En pystynyt päättämään, mikä olisi tärkeää ja mitä ottaisin mukaan. Laitoin virrat pois kannettavastani ja pistin sen laukkuuni. Avasin työpöytäni laatikot yksi kerrallaan. Jokaisessa oli paljon papereita. Luin useista papereista ensimmäisen rivin ja ajattelin, että ihan kuin näkisin nämä paperit ensimmäistä kertaa, vaikka ne liittyivät työhöni ja olin itse pistänyt ne sinne. Otin kannettavan tietokoneeni lisäksi vain yhden lainaamani kirjan ja lähdin.

Menin toimistorakennuksen alimpaan kerrokseen saadakseni vartijalta apua ja neuvoja. Hän ei ollut toimistossaan. 

Soitin kuljettajan viemään minut kotiin. Hän kertoi olevansa jumissa liikenneruuhkassa, eikä voisi siksi tulla moneen tuntiin.  Päällikkö ei antanut lupaa lähteä toimistosta yksin. 

Minun piti odottaa. Kauhu oli joka puolella. Pelko näkyi työkavereideni kasvoilta. IT-johtaja kytki tietojärjestelmiä pois päältä. Henkilöstöjohtaja siirteli tarpeellisia tiedostoja ja työntekijöiden henkilökohtaisia tietoja turvalliseen paikkaan. 

Joku huusi, että talibanit ovat edenneet Kabulin Khai Khanan kaupunginosaan ja kenet tahansa he näkevät, he ampuvat. Ne, jotka asuivat samalla kadulla, missä työpaikkamme sijaitsi, lähtivät. Nelipaikkaisessa autossa heitä oli seitsemän. 

Toimistonhoitaja, kiltti nainen hihat ylös rullattuna kuten tavallisesti, meni kiireellä uloskäynnille ja sanoi, että oli tehnyt ruokaa 60 ihmiselle ja riisi oli kypsää. 

Ei kestänyt kauaa, että tietoliikennejärjestelmä alkoi jumittaa. Vaikka yritin kuinka, en saanut yhteyttä perheenjäseniini. Tilanne oli kuin maailmanloppu, enkä kestänyt enää, vaan istuin toimiston rappusille ja aloin itkeä. 

Kahden tunnin kuluttua sain sisareltani puhelinsoiton. Hän sanoi tilanteen olevan kaupungissa hyvin hankala ja että kaikki tiet oli suljettu. Ihmiset kulkivat koteihinsa jalkaisin. Hän sanoi, että missä olenkaan, jäisin sinne ja menisin yöksi toimiston lähellä olevan ystävän kotiin. Vietin siellä yön.   

Seuraavana päivänä oloni oli epätoivoinen. Oli ensimmäinen päivä, kun talebanit olivat ottaneet Kabulin haltuunsa. 

Vaikka olin pukeutunut asiallisesti, otin silti ystäviltäni hijab-huivin ja pääsin sukulaiseni kanssa kotiin. Kaupunki oli hiljainen. Kaduilla näkyi vain kaoottisesti liikkuva talibaneja.  

Lähistöllä oli tarkastuspiste. Yhtään naista tai tyttöä ei näkynyt kaupungilla. Ajattelin olevani ainoa nainen kaupungissa. Olin niin peloissani, etten uskaltanut nostaa katsettani. 

Kun pääsin kotiin, halasin äitiäni ja itkin kuin olisin menettänyt jonkin rakkaan ihmisen.

Menetin vapauteni, oikeuteni ilmaista mielipiteeni, opiskella ja käydä töissä. Menetin myös mahdollisuuden osallistua poliittiseen toimintaan, kulttuuritapahtumiin ja sosiaaliseen elämään.