Blogit

Blogin kirjoittajat ovat Afganistanissa eläviä Suomen kouluttamia naistoimittajia. Talibanin vainon takia he kirjoittavat nimettöminä.

Olenko kävelevä ruumis? – Osa 1: Elän pakolaisena omassa maassani

Blogin kirjoittajat ovat Afganistanissa eläviä Suomen kouluttamia naistoimittajia. Talibanin vainon takia he kirjoittavat nimettöminä.
Blogit Afgaaninaisen katse 1.12.2021 13:58
afgaaninaisen katse
afgaaninaisen katse - avatar

Pari kuukautta sitten talibanit valtasivat lähialueemme. Iltapäivällä miehelleni tuli puhelu. Soittaja sanoi olevansa poikamme ystävä. Hän neuvoi meitä menemään välittömästi poliisiasemalle. Poliisi oli vienyt poikamme.

Matkaan meni kaksi ja puoli tuntia. Perillä näin poikani. Käsiraudat olivat viiltäneet verta vuotavia haavoja hänen ranteisiinsa. Hänet oli pidätetty, koska hänellä ei ollut esittää opiskelijakorttiaan. Poikani yritti selittää, että hänet oli ryöstetty kolme päivää aikaisemmin. Aseistetut miehet olivat vieneet poikani henkilö- ja opiskelijakortin, lompakon, puhelimessa olleet asiakirjat ja muistikortin.

Poliisi oli pahoinpidellyt poikaani kuin he olisivat pidättäneet mafian jäsenen. He olivat raahanneet häntä pitkin tietä. Käsirautojen jäljet näkyivät edelleen.
Olinko itsekään enää elossa? Tunnen vieläkin itseni käveleväksi ruumiiksi.

Hän keittää tyttärensä kanssa vettä teetä varten.

Kävi ilmi, että poliisit kuuluivat talibaneihin. He halusivat meiltä rahaa. Poikani pahoinpitely jatkui, kunnes maksoimme heidän määräämänsä sakon. Talibanit varoittivat poikaani enää menemästä yliopistolle. He myös kielsivät kertomasta tapahtuneesta kenellekään. Veimme poikamme kotiin.

Isisin ja talibanien rinnalla toimivat jengit olivat kaapanneet koulutuskeskukset. Talibanin voiton jälkeen kaikki yliopistot ja koulut suljettiin kahdeksi kuukaudeksi.

Alle kolmessa viikossa talibaneja sijoitettiin kaikkialle maakunnassamme. Ne, jotka olivat hyötyneet edellisen hallinnon korruptiosta, pakenivat ensimmäisinä. Me, jotka olimme olleet hallituksen töissä ja saaneet tavallista palkkaa, odotimme talibanien saapumista koteihimme kauhuissamme. Olimme kuin eläviä ruumiita.

Naisten valtava hätä

Naisjärjestöjen jäsenet yrittivät tavoittaa minua. Me naiset kärsimme. Jokainen luoti, joka osuu sotilaan rintaan, satuttaa monia: vaimoja, äitejä, isiä, veljiä ja lapsia, he valittivat.

Perjantai-iltana ennen maakuntamme valtausta viisitoista seutumme parhaimpiin kuuluvaa naista tuli luokseni tyttäriensä kanssa. Osa tytöistä opiskeli toimittajiksi. He pelkäsivät, että talibanit tappaisivat naistoimittajat ja rankaisisi kaikkia työssä käyviä naisia.

Saatoimme vain rukoilla jumalaa armahtamaan meitä. Kaikki naiset olivat yhtä mieltä siitä, että naisten elämä oli kokenut valtavan takaiskun. Meidän oli haudattava unelmamme.

Yli kahdeksan kertaa Ghanin hallituksen pommikoneet lensivät sinä päivänä ylitsemme. Pommien ääni oli kauhistuttava.

Itkevä nainen kertoi niiden tuhonneen perheen viljelykset ja väittäneen talibanien piileskelevän heidän maillaan. Perheen vanhin poika sai surmansa.

Naiset lähtivät talostamme toivoen rauhaa. He rukoilivat jumalalta, että talibanit epäonnistuisivat pyrkimyksessään.

Pommikoneet lensivät sinä yönä aamuun asti. Räjähdyksen ääni lähimmässä kylässä vei meiltä yöunet.

Aamulla kahdeksan aikoihin ilmoitettiin, että talibanit olivat tulleet kaupunkiin. Molemmat sodan osapuolet siirsivät ruumiita pois taistelutantereelta. Pian minulle kerrottiin talibanien listanneen maakunnan aktiivit naiset. Minua neuvottiin poistumaan mahdollisimman pian kaupungista.

Talibanit julistivat yleisen armahduksen. Naisia kivitettiin silti joka päivä kuoliaaksi kaupungin puistossa. Aikaisemmin siellä oli pelattu jalkapalloa. Myös huumeiden käyttäjät olivat kokoontuneet siellä.

Lähdimme kiireesti kaupungista ja matkustimme toiseen maakuntaan. Näimme monia tuhoutuneita teitä, poltettuja tankkeja ja rikkinäisiä autoja. Tunsin palaneen käryn ja veren hajun nenässäni. Opin, että olemme liian heikkoja tukemaan lähimmäisiämme. Edes itseämme emme pysty auttamaan.

Pakolaiselämää

Päätimme, että perheemme nuorten pitää lähteä maasta vaikka salakuljettajien matkassa Turkkiin tai Iraniin. Ensimmäisten joukossa lähti vävymme. Tyttäreni tuli asumaan luoksemme kahden lapsensa kanssa.

Vuokrasimme asunnon yhdessä viiden muun perheen kanssa. Olimme jättäneet kotimme ja nukuimme muovimatoilla, joita olimme vuokranneet kohtuuttomalla hinnalla.

Koimme hirvittäviä päiviä. Myös tämä maakunta oli kauppasaarrossa ja piiritetty. Ystäväni ja kollegani lähettivät minulle viestin, että meidän pitäisi muuttaa heidän luokseen Kabuliin.

Meille kerrottiin, ettei vävymme päässyt rajan yli. Hänen rahansa oli varastettu. Hänen ystävänsä olivat loukkaantuneet, kadonneet tai kuolleet. Vävy palasi luoksemme. Kun hän näki, kuinka elimme, hän päätti muuttaa takaisin kotikaupunkiinsa.

Kaikki olivat kauhuissaan. Ihmiset pelkäsivät, että talibanit tutkivat heidän kotinsa ja vievät nuoret mukanaan. Samaan aikaan nuoria miehiä kuoli Panshirissa, missä sota jatkui.

Tulevaisuus hirvittää

Naisten johtamia mielenosoituksia järjestettiin eri puolilla maata. Me äidit kärsimme sieluinemme ja ruumiinemme nähdessämme, miten laillisten oikeuksiensa puolesta protestoivia tyttöjä ruoskittiin.

Elintarvikkeiden hinnat nousivat päivä päivältä. Vuokran, kolmen aterian ja leivän takia myin äidiltä saamani korvakorut, jotka hän oli tuonut matkoiltaan ja lahjoittanut minulle. Sitten jouduin myymään vihkisormukseni ja 25 vuotta vanhan kihlasormukseni.