Netti ja voimistelu pitävät hengissä

Kotiin jääminen on ollut tuskaa. Onneksi internet toimii. Olen yhteydessä ystäviini Afganistanin ulkopuolella. Aamulla voimistelen rauhoittaakseni sieluani, jota taliban on pahoin vaurioittanut.

Monet naisaktivistit ja -toimittajat ovat laillani huolissaan elämästä ”kotiarestissa” ilman tekemisen mahdollisuuksia.

En tunne oloani hyväksi tässä tilanteessa. Minut on pakotettu kotirouvaksi. Taliban ilmoitti, että naisten pitää pysyä kotona. 

Herään totuttuun tapaan aamuisin ja valmistaudun töihin lähtöön. Työ vain on muuttunut pelkäksi unelmaksi ja mielikuvitukseksi.

Katson värikkäitä vaatteita vaatekaapissani. Niitä en enää voi käyttää. 

Tietokoneellani on tuhansia juttujani ja kirjoituksiani. Aikaisemmin tein jutun ja se julkaistiin seuraavana päivänä. Nyt en odota edes näkyväni varjona kotimme seinillä. 

Odotan paluuta

Uskon kuitenkin, että vielä jonain päivänä afganistanilaiset naiset voivat toimia yhteiskunnassa, eikä heitä syrjitä.

En ole käynyt töissä yli kolmeen kuukauteen. Olen pikkuhiljaa tottunutkin vain kotiaskareisiin. Huolehdin vanhasta äidistäni ja kahdesta siskostani. Se pitää minut elossa.

Olen kasvanut sivistyneessä perheessä. Veljeni, siskoni, veljieni vaimot ja sukulaiseni ovat olleet töissä ja opiskelleet yliopistolla. Nyt he ovat minun laillani työttömiä ja kuluttavat aikaansa vain kotosalla. 

Aresti tai pako

Sisareni ja hänen miehensä ovat juristeja. He saivat toistuvasti uhkauksia ja heidän oli pakko paeta maasta. Muu perheeni on täällä, kotiarestissa. 

Joskus kun kaipaan työtäni, menen nettiin ja etsin lehteni verkkoversiota. En löydä sitä. Se on valitettavasti suljettu. 

Minulla on onneksi tallella monia lehtiä. Luen juttuja ja katselen kuvia. Muistot palaavat mieleen. Mietin, paistaako päivä elämäämme enää koskaan. Me naiset tahdomme löytää paikkamme yhteiskunnassa ja kodin ulkopuolella miesten lailla. 

Tahdomme pyrkiä vapauteen. Haluamme todistaa, että olemme osa kurjuudessa ollutta yhteiskuntaa.

Yritän pysyä rauhallisena. Mitä voin tehdä? Tilanne vaikuttaa. Kärsin päivittäin. Ei ole muuta keinoa kuin jatkaa taistelua ja olla vahva. 

Työttömyys ja kotona oleminen on saanut minut ajattelemaan itsemurhaa. Kun katson äitiäni ja siskojani, sanon itselleni, että se ei ole oikea tapa ratkaista asioita. Liian monet naiset elävät kotona vailla mahdollisuuksia. 

Purskahdan itkuun

Itken kun ajattelen 20 vuoden ponnisteluja, jotka ovat kadonneet savuna ilmaan. Teimme niin paljon työtä kaikki nämä vuodet näyttääksemme afganistanilaisina naisina maailmalle, että me osaamme. Se, mitä meillä oli, oli arvokasta meille.

Nyt olemme sen kaiken menettäneet. Kyyneleiden tuloa ei voi estää, kun vertaan nykytilaa siihen millainen olin ja mitä kaikkea tein. 

Monet naiset ja aktivistit ovat lähteneet Afganistanista. Vielä useammat haluavat lähteä. Niin myös minä ja perheeni. En tahdo elää tässä pelossa ja tämän hallinnon alla. Tulevaisuudelle ei ole toivoa. 

Haluan tehdä työtä ihmisten ja 20 vuoden aikana saavutettujen demokraattisten arvojen  hyväksi kotini seinien ulkopuolella. Toivon, ettei kansainvälinen yhteisö unohda meitä. Lopuksi toivon, että tukisitte minua ja perhettäni, jotta saisimme turvapakan ja voisimme elää vapaina pelosta.