Naisilta ja tytöiltä kiellettiin opiskelu jopa kätilön työhön

Uudet lait rajoittavat tyttöjen ja naisten elämää rajusti Afganistanissa. Viimeisimpien muutosten joukossa on laki, joka kieltää tyttöjä opiskelemasta terveydenhoitoa ja lääketiedettä. Ne ovat olleet ainoita korkeamman koulutuksen oppilaitoksia, joissa tytöt ovat vielä voineet opiskella. 

Ennen uuden lain voimaantuloa useat tytöt ovat opiskelleet terveydenhoidon oppilaitoksissa. Esimerkiksi kätilöiksi haluavilla on ollut mahdollisuus jatkaa opintojaan.

Uusi laki on uusi askel kohti maan sivistyksen tuhoa. Se on järkyttänyt ihmisiä sekä Afganistanissa että kansainvälisessä yhteisössä. 

Askel kohti sivistyksen tuhoa on taas otettu. Elämänvalintojen ja opiskelumahdollisuuksien loppuminen aiheuttaa kovaa henkistä painetta ja on lisännyt tyttöjen ja nuorten naisten mielenterveysongelmia.

Tuska, suru ja puute on kasvanut. Myös itsemurhien määrä on lisääntynyt.  Opettaja ja kahden tyttären äiti Azar Shaimaa on joutunut omassa perheessään kokemaan tyttäriensä epätoivon. 

 ”Tytöille ja naisille elämä Afganistanissa on kuin vankila. Elämällä ei ole mitään tarkoitusta.”

Azar Shaimaalla oli nelihenkinen perhe. Aviomies sai surmansa liikenneonnettomuudessa Kabulissa neljä vuotta sitten ja toinen tyttäristä teki itsemurhan maaliskuussa 2022. 

Nyt hän asuu kahdestaan toisen tyttärensä kanssa. 

Huipputytär päätyi itsemurhaan. Benazir-tyttären elämästä ja kohtalosta puhuminen on Azarille edelleen vaikeaa. Pala nousee kurkkuun ja kyyneleet alkavat virrata, mutta hän haluaa silti kertoa tyttärensä tarinan.

”Tein töitä opettajana yhdessä Kabulin korkeakouluista. Koska olin itsekin koulumaailmassa, tyttärenikin kiinnostuivat oppimisesta ja opiskelusta. Kasvatin heihin tuhansia toiveita ja unelmia.” 

“Tyttäreni Benazir oli huippuoppilas ensimmäisestä luokasta yhdeksänteen saakka. Hän halusi korkeakouluun ja lääketieteelliseen ja siellä erityisesti kirurgiaa opiskelemaan. Hänen toiveenaan oli palvella sukua ja koko maata.” 
 

”Sinä päivänä, kun tasavaltalainen hallitus kaatui, molemmat tyttäreni olivat koulussa. Kun kouluun tuli tieto siitä, että Taliban oli vallannut Kabulin, koulun johto päätti lähettää kaikki oppilaat kotiin. He halusivat suojella oppilaita aseelliselta konfliktilta. Tytöt hyvästelivät luokkakaverinsa ja tulivat kotiin.” 
 

”Naisten ja tyttöjen synkkä päivä oli käynnissä Afganistanissa. Pimeys on jatkunut tähän päivään saakka.” 

Azar kertoo edelleen tyttärensä Benazirin olleen erittäin järkyttynyt, kun selvisi, että talibanit olivat kieltäneet tyttöjen koulunkäynnin. Tytär laski päiviä, jolloin hän pääsisi takaisin kouluun ja kysyi: ”Äiti, milloin Taliban avaa koulut. Milloin pääsen takaisin kouluun?” 

Benazir ajatteli paljon tulevaisuutta ja kärsi tilanteesta kovin. Kun tytär alkoi puhua paljon itsekseen, äiti vei hänet psykologille. 

Ompelukaan ei pelastanut. Psykologi ehdotti, että tytölle pitäisi keksiä tekemistä, työtä tai ammattikoulutusta. Se voisi parantaa tilannetta. Azar vei tyttärensä keskukseen, jossa ommellaan yhdessä ja toivoi tästä olevan apua. Niin ei kuitenkaan käynyt.

Benazir kävi ompelemassa viikon ajan, mutta ei halunnut jatkaa. Hän odotti vain sitä, että koulu aukeaa uudestaan. 

Benazirin toivottomuus syveni. Hänen haaveensa olivat yliopisto-opinnoissa ja niiden tuomassa tulevaisuudessa.

Hän kertoi äidilleen, että ei halua elää, jos tilanne jatkuu. Tämän kuultuaan Azar oli kaiken aikaa peloissaan siitä, että saattaa menettää tyttärensä. 

”Minun tekoni olivat turhia, vaikka koetin antaa hänelle paljon huomiota ja tukea. En pystynyt pelastamaan hänen elämäänsä.” 

Azar ei jättänyt tytärtään yksin, vaan oli aina hänen kanssaan. Sitten hän kuitenkin lähti surunvalittelukäynnille ystävänsä luo. Benazir ei halunnut lähteä mukaan. Hän kehotti äitiään lähtemään ja lupasi laittaa ruuan valmiiksi. 

Tytär päätyi itsemurhaan. ”Olin hänestä todella huolissani. Ajattelin, että ruuanlaitto pitää hänet kotona puuhakkaana. Kun olin esittänyt surunvalittelut sukulaiselleni, kiirehdin kotiin. Minulla oli koko ajan levoton olo. Kun pääsin kotipihalle, siellä oli paljon meteliä ja näin tyttäreni veren tahrimana. Hän oli leikannut ranteensa auki partakoneenterällä.” 

”Olin shokissa. En kyennyt liikuttamaan käsiäni enkä jalkojani. Pyysin naapureita auttamaan meidät sairaalaan. Kun pääsimme sairaalaan, lääkäri sanoi heti, että mitään ei ole tehtävissä. Tyttäreni oli jo kuollut. Hän lopetti elämänsä sydän täynnä täyttymättömiä toiveita.” 

Azar Shaimaa on menettänyt oman työnsä, miehensä ja toisen tyttärensä. Hänen veljensä tukee Azaria taloudellisesti ja huolehtii kuluista. 

Azar pyytää, että kansainvälinen yhteisö kuuntelisi afgaaninaisten ääntä ja pyrkisi vaikuttamaan siihen, että kuvatun kaltaisesta kärsimyksestä päästäisiin eroon.