Blogit

Blogin kirjoittajat ovat Afganistanissa eläviä Suomen kouluttamia naistoimittajia. Talibanin vainon takia he kirjoittavat nimettöminä.

Elokuun 15. romahdutti elämäni – Ilman naisia maailma lakkaa toimimasta

Blogin kirjoittajat ovat Afganistanissa eläviä Suomen kouluttamia naistoimittajia. Talibanin vainon takia he kirjoittavat nimettöminä.
Blogit Afgaaninaisen katse 6.12.2021 14:00
afgaaninaisen katse
afgaaninaisen katse - avatar

NAISTOIMITTAJANA ja kansalaisaktivistina olen työskennellyt vuosikaudet demokratian ja naisten oikeuksien puolesta kotikaupungissani Kabulissa. Olen väsymättä tehnyt vapaaehtoistyötä. Olen kirjoittanut ja kampanjoinut naisten poliittisten, sosiaalisten ja perheoikeuksien puolesta.

Olen kiertänyt ovelta ovelle rohkaisemassa naisia lähtemään mukaan politiikkaan ja vaaleihin. Olen järjestänyt tapahtumia, joissa kerrottiin naisille avioliiton rekisteröinnin tärkeydestä. Tuomioistuimen kautta avioliittotodistukseen voi kirjata naisen oikeudet esimerkiksi periä, tehdä työtä tai saada avioero ja elatusapua. 

Olen väsymätön. Minulla on aina ollut monta rautaa tulessa. Nyt olen menettänyt työni. Näen, miten paljon parempi on tehdä kovasti töitä kuin olla onneton ja työtön.

Ennen elokuun 15. päivää minulla oli aina kiire, tein töitä toimistolla joka päivä. Töiden jälkeen uurastin maisterin tutkintoa varten, suoritin kursseja ja opiskelin englantia. Lomilla olin mukana hyväntekeväisyysjärjestön toiminnassa. Kotitöihin ja opiskeluun käytin yöaikaa. Hauskanpitoon ja sukulaisten tapaamiseen ei jäänyt lainkaan aikaa, ei edes viikonloppuisin.

Elokuun 15. päivään asti suunnittelin stipendin hakemista ja opintojen jatkamista ulkomailla. Sitä ennen olisi pitänyt läpäistä englanninkoe ja saada maisteriohjelma valmiiksi. Suunnitelmat sulkeutuivat 15. elokuuta.

Nyt odotan vain, että kotimaastani kerrottaisiin hyviä uutisia. Voi olla, että toiveeni on turha.

Hän auttaa tytärtään englannin opinnoissa – Hän kertoo: Me emme ole luopuneet toivosta. Ehkä jonain päivänä me taas opiskelemme ja teemme työtä.

En pysty ajattelemaan kunnolla. Olen täynnä epätoivoa ja pelkoa. Aikaisemmin olin aina kiireinen. Haaveilin kymmenen päivän lomasta. Nyt kotonaolo ei ole nautinto. Olen ahdistunut. Pelkään itseni ja perheeni puolesta.

Työskentely Afganistanissa ei ole koskaan ollut helppoa – erityisesti naisten ja äitien elämä on aina ollut vaikeaa.  En kuitenkaan ole koskaan kiinnittänyt huomiota omiin vaikeuksiini. Äitinä olen ollut huolissani lasteni tulevaisuudesta. Siksi olen aina halunnut opiskella ja tehdä työtä.

Myös sinä päivänä, kun talibanit valtasivat koko Kabulin, olin toimistolla. Kello 11:n jälkeen päätin mennä Punaiselle sillalle, joka minusta on Kabulin sydän. Siellä on toimistoja, jotka auttavat stipendien hakemisessa ja koulutusmahdollisuuksien selvittämisessä. Halusin mennä keskustelemaan omasta tulevaisuudestani.

Minulla oli nälkä, ja päätin mennä läheiseen kahvilaan syömään ensin jotain. Tunnelma oli erikoinen. Istuin nurkkapöytään ja tilasin voileivän. Huomasin, että uusia asiakkaita ei päästetty sisään ja siellä jo istuneet poistuivat. Kun kysyin tarjoilijalta, miksi kaikki poistuvat kahvilasta, hän sanoi minulle lempeästi, että ottaisin voileipäni ja lähtisin minäkin, sillä talebanit ovat saapuneet Kabuliin ja lähestyvät Punaista siltaa. Kuultuani tämän uutisen – vaikka se olikin ennakoitavissa – laitoin voileivän nopeasti laukkuuni, maksoin ja lähdin kahvilasta. Taisin olla viimeinen asiakas sillä hetkellä. 

Kaunis Punainen silta oli kaaoksessa. Nousin ensimmäiseen mahdolliseen minibussiin. Halusin nopeasti kotiin. Kaikki matkustajat puhuivat talibaneista ja väkivallasta, johin he olivat syyllistyneet maakunnissa kaksi viikkoa aikaisemmin. Yksi matkustaja toisteli, miten vaikeaksi talibanit tekisivät naisten elämän. Minusta tuntui, että hän kohdisti sanansa minulle. Kerroin hänelle, että talibanien hallinnon alla elinolot vaikeutuvat kaikille – ei vain naisille, vaikka suurimmat rajoitukset ja sorto kohdistuvatkin naisiin.

Kun pääsin kotiin, näin kotiväkeni kasvoilta, että kaikki olivat olleet huolissaan minusta. Koska tietoliikenneverkoissa oli tuona päivänä ongelmia, puheluiden soittaminen oli kuitenkin ollut mahdotonta. Pelosta ja huolista huolimatta olin onnellinen, kun sain olla perheeni ja erityisesti lasteni kanssa.

Unelmieni palatsi oli romahtanut. Kuinka innokkaasti olinkaan opiskellut ja tehnyt työtä saadakseni paremman tulevaisuuden. Nyt naisilla ei ole oikeutta koulutukseen eikä työhön. Monet naisten paikat on suljettu. Minusta on tullut kotiini teljetty vanki, joka ikävöi menneitä päiviä ja kaipaa tulevia hyviä päiviä, joita ei ehkä koskaan tule. Ehkä ne ovat vain kuvitelmaa. Olen kuitenkin yrittänyt tehdä osani kotimaani tulevaisuuden hyväksi.

Talebanien hallitessa ainoa asia, jonka voin enää tehdä, on kirjoittaa ja lisätä ihmisten tietoisuutta tilanteesta. Kaikkien maailman naisten on syytä tietää, mitä Afganistanissa tapahtuu ja miten afganistanilaisia naisia kohdellaan. Tarvitaan maailmanlaajuinen kaikkien rohkeiden naisten liike puolustamaan Afganistanin tyttöjen ja naisten oikeuksia.

Afganistanin naiset ja tytöt ansaitsevat rauhaa ja turvallisuutta. On tärkeää, että vapaan maailman vapaat naiset eivät unohda meitä!