Blogit

Blogin kirjoittajat ovat Afganistanissa eläviä Suomen kouluttamia naistoimittajia. Talibanin vainon takia he kirjoittavat nimettöminä.

Elämä on jatkuvaa kamppailua – Osa 1: Isä ja sisar tapettiin

Blogin kirjoittajat ovat Afganistanissa eläviä Suomen kouluttamia naistoimittajia. Talibanin vainon takia he kirjoittavat nimettöminä.
Blogit Afgaaninaisen katse 17.12.2021 14:12
afgaaninaisen katse
afgaaninaisen katse - avatar

Sota on runnellut Afganistania yli 40 vuotta.  Synnyin keskelle sotaa. Kun talibanit ottivat vallan ensimmäisen kerran, olin 15-vuotias ja yhdeksännellä luokalla koulussa. Talibanit eivät hyväksy tyttöjen koulunkäyntiä. Viiteen vuoteen en siis päässyt kouluun. 

Asuin vanhempieni, kolmen veljeni ja neljän siskoni kanssa Kabulissa. Isä oli valtion työntekijä. Vaikka elimme talibanin valtakautta, asiamme olivat hyvin ja olimme onnellisia. 

Yhtenä päivänä isäni oli palaamassa töistä kotiin, kun taistelijat ampuivat raketin keskelle ihmisjoukkoa. Iskussa kuoli 80 ihmistä ja yli 120 loukkaantui. Isäni kuoli marttyyrikuoleman. 

Kuukausi tämän jälkeen talibanit syöstiin vallasta ja Hamid Karzaista tuli Afganistanin presidentti. Tytöt saivat taas käydä koulua. Vaikka isän kuolema järkytti suuresti äitiä, hän teki kaikkensa kouluttaakseen meidät lapset. 

Äiti ompeli kotona lasten vaatteita ja kirjaili kukkia kankaisiin. Hän uurasti yötä myöten, valmisti meille ruokaa ja vaatetti meidät, jotta me saisimme keskittyä opiskeluun.

Emme olleet vielä selvinneet isän kuolemasta, kun eräänä päivänä kotiimme tuotiin sisareni ruumis.  Sisko oli kuollut koulumatkalla tienvarsipommin räjähdyksessä.

Pelkäsin, kuinka äitini kestäisi tuskan. Itse olin menettänyt toivoni ja ajattelin, etten jaksaisi enää elää. Olin kaksikymppinen ja kymmenennellä luokalla. Perheemme vanhimpana tyttönä tahdoin auttaa äitiäni ja kantaa vastuuni perheestämme.

Suoraan koulusta töihin

Valmistuttuani 12. luokalta heinäkuussa 2005 hain töihin naisasiainministeriöön. Onneksi sain työpaikan, koska perheemme tarvitsi kipeästi rahaa. Minusta tuli valtion työntekijä. Kirjoitin raportteja ministeriön toiminnasta, toimitin ministeriön julkaisuja ja lehtiä sekä jaoin niitä valtion eri elimille ja kansalaisjärjestöille. 

Työni julkaisupäällikkönä oli aluksi haastavaa, mutta vähitellen sain varmuutta. Opiskelin työn ohella kaksi vuotta journalismia. Kehityin työssäni. 

Seitsemän vuoden jälkeen naisasiainministeriössä, pyrin töihin Naisten tukipalvelujen keskukseen. Läpäisin valintakokeen ja sain työpaikan. Tehtäviin kuului muun muassa koota tietoja rekisteriin perheväkivallan uhreiksi joutuneista naisista ja ohjata vaarassa olevia naisia turvakoteihin.  Selvitin myös väkivallan uhreiksi joutuneiden naisten tapauksia ja raportoin naisten oikeudellisista ongelmista. 

Työssäkäynnin ja opiskelun mahdollisuudet on pitkälti viety Afganistanin naisilta. Jäljellä ovat vain kotityöt heikkenevissä olosuhteissa.

Yliopistoon työn ohella

Halusin jatkaa yliopisto-opintojani.  32-vuotiaana pääsin opiskelemaan valtiotieteitä yksityiseen yliopistoon. Opiskelin työn ohessa ja valmistuin neljässä vuodessa.  

Valmistumiseni jälkeen vuonna 2017 minut valittiin naisasiainministeriön lakiasiainjohtajaksi.  Keräsin väkivallan uhrien vetoomuksia ja annoin heille oikeudellista neuvontaa.  Valitsin naisille asianajat ja huolehdin siitä, että väkivallan uhrien oikeuskäsittely sujui asianmukaisesti tuomioistuimessa. 

Myös veljeni ja sisareni jatkoivat korkeakouluopintojaan. Kaksi veljeäni työskenteli opettajina, ja yksi valtion virkamiehenä. Kaikki kolme menivät naimisiin. Kolmesta sisarestani yksi työskenteli opettajana, kaksi meni naimisiin. 

Veljeni kuoli pommiin

Vietimme onnellisia päiviä perheemme kanssa, kun keväällä 2021 Kabulin moskeijassa räjähti pommi.  Nuorin veljeni kuoli iskussa.  Hän Veljeni oli ehtinyt olla vuoden naimisissa ja hänellä oli kahden kuukauden ikäinen tytär. Veljeni kuoltua äitini otti vauvan hoidettavakseen. Lapsen äiti palasi omien vanhempiensa luokse. 

Veljeni kuolema oli perheellemme hirvittävä järkytys.  Tuntui, ettei ä meillä ollut enää mitään toivoa elämässä. Äitini sairastui psyykkisesti. Hän sai hoitoa ja se auttoi hieman.  Äiti muistelee jatkuvasti kuollutta veljeäni. Yritän pitää äidistäni hyvää huolta. Äidillä on myös diabetes.

Miten jatkaa elämää?

Elokuussa talibanit valtasivat Afganistanin. Menetin työni naisasioiden ministeriössä. Elämä on tällä hetkellä hyvin vaikeaa. Naiset ovat vankeina kodeissaan. 

Murehdimme tulevaisuuttamme yötä päivää.  Jos talibanit eivät anna naisten tehdä työtä, mitä me naiset voimme tehdä? Miten voimme ansaita leipää perheellemme? 

Perheemme kuuluu Afganistanin vainottuun hazara- ja shiiavähemmistöön.  Turvallisuustilanne on jälleen heikkenemässä. Isis-K kohdistaa terrori-iskunsa hazaroiden asuinalueille ja shiia-moskeijoihin. Joka päivä kuulemme huonoja uutisia.

Huolimatta Afganistanin uskonnollisista ristiriidoista, turvallisuusuhkista ja taloudellisista ongelmista me taistelemme. Pyydämme maailman maita kuuntelemaan afgaaninaisten ääniä ja tukemaan meitä.