”AMMU VAAN!”
Naiset vaativat oikeuksiaan henkensä kaupalla
”Sotilas painoi aseensa piipun minua vasten ja sanoi: Etkö häpeä, että menet kaduille ja tuet mielenosoittajia? Mene kotiin, tai ammun!
Vastasin hänelle, että ammu vaan.”
”Kun talibanit elokuussa ottivat vallan, minä ja muut ikäiseni nuoret naiset taivuimme liian helposti heidän hirmuhallintonsa alle ja vaikenimme. Minusta se oli sietämätöntä”, nuori nainen muistelee osallistumistaan talibanien vastaiseen mielenosoitukseen viime syksynä Kabulissa.
”Tosin moni muukaan ei uskaltanut ryhtyä julkisesti vastustamaan talibaneja. Viimeinen vastarinnan pesäke oli Panjshirissa, noin sata kilometriä Kabulista koilliseen sijaitsevassa maakunnassa. Siellä käytiin kiivaita taisteluita talibanien ja vastarintaliikkeen välillä. Taliban ja heitä tukevat pakistanilaisjoukot tappoivat naisia ja lapsia sekä muita siviilejä joukoittain.
Kansallisen vastarintaliikkeen johtaja Ahmad Massoud kehotti afgaaneja nousemaan vapauden puolesta barrikadeille.
Seuraavana päivänä minä, ja sadat muut, noudatimme Massoudin kehotusta ja lähdimme osoittamaan mieltämme talibaneja vastaan Kabulissa.”
Salaa mukaan mielenosoituksiin
”Olin aikaisin aamulla valmistautumassa mielenosoitukseen, kun ystäväni Lontoosta soitti. Hän varoitti minua menemästä protestiin. Se voisi maksaa henkeni.
Suljin puhelimen ja soitin Panjshirissa olevalle tuttavalleni. Kysyin nuorelta naiselta, mitä mieltä hän oli asiasta.
Vastaus oli luja: Meillä on yksi elämä ja uhraan sen johtajamme Ahmad Massoudin puolesta, hän sanoi.
Päätin osallistua mielenosoituksiin, mutta en kertonut siitä kenellekään.
Alussa meitä oli vain 30-40. Kun talibanien ja Pakistanin vastaiset iskulauseemme alkoivat kuulua kaduilla, lisää ihmisiä liittyi joukkoomme. Meitä oli satoja Pakistanin suurlähetystön edessä huutamassa kuolemaa Pakistanille, eläköön Afganistan ja vastarinta.
Naisten rohkeus hämmästytti
Taliban-vartijat yrittivät hajottaa mielenosoittajat sähkölamaannuttajilla. Jouduimme siirtymään pois lähetystön edustalta toiselle alueelle. Mutta sielläkin oli vastassa talibanin sotilaita.
Yksi sotilas painoi aseensa piipun minua vasten ja käski menemään kotiin tai hän ampuisi. Toinen sotilas riensi paikalle ja esti toveriaan ampumasta minua.
Tuona päivänä hämmästyin nuorten naisten rohkeudesta. Kukaan ei perääntynyt, kun sotilaat uhkasivat aseilla. Jatkoimme iskulauseiden huutamista vapaan Afganistanin puolesta.
Vaadimme naisille oikeutta tehdä työtä, käydä koulua ja opiskella sekä osallistua poliittiseen toimintaan.
Vastarinta kasvoi tulituksen keskellä
Jatkoimme marssimista. Talibanin sotilaat seurasivat koko ajan tiiviinä rintamana meitä. Yhtäkkiä yhdessä risteyksessä iso joukko ihmisiä murtautui sotilaiden ketjun läpi ja liittyi joukkoomme. Tulijat olivat vanhoja ja nuoria, miehiä ja naisia.
Huusimme kaikki yhdestä suusta: Eläköön vastarinta! Kuolema Pakistanille! Pääsimme jatkamaan matkaa.
Sotilaat uhkasivat meitä. Mielenosoituksessa mukana olleet miehet suojelivat meitä kiertämällä ympärillämme.
Marssimme kohti Kabulin hienointa hotellia, Serenaa. Hotellissa majoittui tuona päivänä korkea-arvoinen Afganistanin tiedustelupalvelun ISI:n virkamies. Halusimme myös hänen kuulevan vaatimuksemme. Sotilaiden hermot pettivät. He avasivat tulen.
Ammuskelu jatkui noin 20 minuuttia. Me mielenosoittajat istuimme maassa.
Sotilaat löivät miehiä aseillaan ja useita miespuolisia ystäviämme pakotettiin sotilaiden autoihin. Heidät vietiin pois paikkoihin, joista meillä ei ole tietoa.
Talibanit hakkasivat mielenosoituksen aikana kuvanneita ja murskasivat heidän kameransa. Sotilaat uhkasivat paikalla olleita toimittajia, takavarikoivat tai poistivat kuvat kameroista.
Talibanit hakkasivat ja kuulustelivat
Talibanit hakkasivat meitä jäljellä olevia. Sotilaat veivät meidät Azizi-pankin tiloihin. Siellä he esittivät meille kysymyksiä:
– Kuka maksaa sinulle mielenosoituksen aloittamisesta?
– Kuka on pomosi?
– Kuka on oppaasi?”
Emme pystyneet vastaamaan heille. Meillä ei ollut pomoja eikä oppaita. Olimme tulleet omasta vapaasta tahdostamme osoittamaan mieltämme.
Tivaamisen jälkeen sotilaat päästivät meidät ulos ja kehottivat menemään suoraan koteihimme. Meillä ei ollut muuta vaihtoehtoa.
Perheenihän ei edes tiennyt, että osallistuin mielenosoitukseen. Olin myös uupunut.
Matkalla kotiin näimme, kuinka talibanit hakkasivat julmasti miespuolisia mielenosoittajia ja raahasivat heitä autoihinsa.
Emme tienneet, minne heidät vietiin ja milloin heidät ehkä vapautettaisiin. Olimme epätoivoisia.