Blogit

Blogin kirjoittajat ovat Afganistanissa eläviä Suomen kouluttamia naistoimittajia. Talibanin vainon takia he kirjoittavat nimettöminä.

Afganistanin naiset lyyhistyvät

Blogin kirjoittajat ovat Afganistanissa eläviä Suomen kouluttamia naistoimittajia. Talibanin vainon takia he kirjoittavat nimettöminä.
Blogit Afgaaninaisen katse 3.1.2022 14:00
afgaaninaisen katse
afgaaninaisen katse - avatar

Talibanin hirmuvallan alla

Afganistanin historiaan mahtuu synkkyyttä. Koin talibanin hirmuhallinnon kauheuksia verisen sisällissodan jälkeen 1996-2000. Afganistanista puhuttiin silloin islamilaisena emiraattina.

Olin silloin vasta pieni lapsi. Silti muistan hyvin, miten meille kerrottiin talibanien ääri-islamilaisuudesta, jonka varjossa ihmisarvoja tallottiin.

Sydäntäsärkevät tarinat talibanien emiraatista soivat vieläkin korvissani, vaikka niistä ajoista on kulunut vuosia.

Ensimmäisen talibanhallinnon kaaduttua ja uuden Islamilaisen Tasavallan hallinnon perustamisen välillä oli toivoa valoisasta ja arvokkaasta tulevaisuudesta. Meillä oli mahdollisuus käydä koulua, opiskella yliopistoissa valitsemillamme aloilla, aloittaa työnteko ja jatkaa jokapäiväistä elämäämme sivistyneessä yhteiskunnassa.

Sitten iski muutos. En tiedä, miten kansamme onnen tähti putosi hyvinvoinnin ja mukavuuden taivaalta kurjuuden pimeyteen samalla kun maalliset ja hengelliset voimavaramme kuihtuivat. Palasimme synkkyyteen ja pimeyteen.

 On jo kulunut yli kolme kuukautta siitä, kun ahdistava taliban nousi valtaan koko Afganistanissa. Ihmisiä, etenkin naisia, on tapettu. Olemme palanneet 20 vuoden takaiseen Islamilaisen Emiraatin pimeyteen. Elämme synkässä toivottomuuden tilassa. Jokainen on huolissaan tuntemattomasta tulevaisuudesta.

Taliban julisti yleisen armahduksen hallintonsa alkuaikoina, mutta ihmiset, jotka tietävät talibanien synkän ja katkeran historian, ovat peloissaan. Useimmat edellisen hallituksen – ja etenkin armeijan – hyväksi työskennelleistä, piileskelevät kodeissaan uskaltamatta liikkua.

Pelon ilmapiiri

Ihmiset ovat huolissaan paluusta talibanien tiukkaan aikaan. Tytöiltä riistetään oikeus koulutukseen ja naisilta oikeus sosiaaliseen elämään. Naisten on julkisilla paikoilla pukeuduttava itsensä kokonaan peittävään burqaan. Miehiltä kielletään parranajo. Julkiset teloitukset ja muut raa´at rangaistukset kasvattavat pelon ilmapiiriä.

Talibanit kieltävät elokuvat, television, musiikin. Kansa, joka on elänyt sivistyksen ja teknologian maailmassa jo parikymmentä vuotta, ei voi tällaista hyväksyä.

Turvallisuudentunne katoaa. Kaikkialla kaupungissa on tarkastuspisteitä, missä aseistetut ja parrakkaat talibanit ahdistelevat epäreilusti kansalaisia.

Selvitäkseen arjen perusasioista naisten on tänä päivänä pukeuduttava mustaan hijabiin kauppakäynneillään. Päät ja kasvot on peitettävä. Hengittäminenkin on vaikeaa. Naiset liikkuvat kodin perusasioita hoitamassa hirvittävän pelon vallassa.

Kansan elämä talibanien alla on kuin vankila ilman minkäänlaista yksilön vapautta, ilman ihmis- tai kansalaisoikeuksia. Jokainen on valmistautunut siihen, että jotakin kauheaa tapahtuu hänelle itselleen tai hänen perheelleen.

Ainoa toiveeni on lähteä Afganistanista ja rakentaa valoista ja toivoa täynnä oleva tulevaisuus viattomalle pojalleni.

Pelon ja kauhun päivä

Tahdon kertoa kokemuksistani päivänä, jolloin talibanit valtasivat Kabulin.  Edeltävänä yönä poikani nukkui levottomasti. Olin unessa, kun talibanit saapuivat Kabuliin. Puhelimeni soi aamuyhdeksältä. Mieheni soitti ja kertoi Parwanin joutuneen talibanien käsiin ja ihmisten lähteneen pakomatkalle kohti Kabulia. Sukulaisemme olivat tulossa meille turvaan. Hän kertoi huhuista, joiden mukaan taliban saapuisi Kabuliin minä hetkenä hyvänsä.

– Tulen kotiin tunnin sisällä, hän päätti puhelun.

Jalkani tärisivät pelosta. Ensi töikseni piilotin opiskeluaineistoni sekä kaikki journalistiset dokumentit, koska tiesin talibanien vihaavan toimittajia.

Pelkäsin, että heti kun he saavat tietää ammattini ja että olin työskennellyt median ja ulkomaisten järjestöjen kanssa, he vahingoittaisivat perhettäni ja minua. 

Kyyneleet tulvivat silmiini. Mieleeni nousivat synkät tulevaisuuden kuvat. Tuntui kuin olisi kulunut kokonainen vuosi mieheni soitosta, kun ovikello soi klo 11. Naapuri oven takana kertoi talibanien vallanneen Kabulin ja kaikki ihmiset olivat palanneet koteihinsa työpaikoiltaan.

Päivä kului pelon ja kauhun vallassa.

Heräsin uudelleen sisareni soittoon Yhdysvalloista kahdelta iltapäivällä. 

– Sinä vain nukut, hän sanoi ja kertoi ihmisten tungeksivan Kabulin lentokentällä lähteäkseen maasta.

Selitin hänelle, että ei se niin vain voi onnistua ilman laillisia papereita. Vasta seuraavana yönä tajusin, että se olikin totta. Ihmiset eri puolilta pääkaupunkia olivat rynnänneet Kabulin lentokentälle paetakseen maasta. 

Joka kerta kun kuulin lentokoneen äänen, tunsin miten se vei ihmisiä turvaan. Minä olin ainoa, joka olin pimeydessä jäljellä. 

Koneiden jylinä satutti sieluani. Päivät kuluivat, enkä uskaltanut poistua talostamme mihinkään. Olin kuin vanki neljän seinän sisällä ja pelkäsin joka sekunti, että talibanit murtautuisivat kotiimme, rankaisisivat meitä ja veisivät meidät pois.

Olen useita vuosia tehnyt töitä suomalaisten ja muiden ulkomaisten tiedotusvälineiden kanssa. Halusin lähteä Afganistanista laillisesti niin kuin niin moni muukin, joka oli tehnyt yhteistyötä ulkomaisten yhteistyöjärjestöjen kanssa.

 

Olen nyt elänyt talibanien hallinnon alla kuukausia tuhansien pelkojen keskellä. Toivon yhä, että jonakin päivänä pääsen tästä kauhun paikasta pois ja voin huokaista helpotuksesta. 

Heille, jotka kysyvät, miksi en saanut apua ulkomaisilta yhteistyökumppaneiltani, minulla ei ole muuta vastausta kuin vaikeneminen.

Lukkojen takana

Olen lukinnut itseni ja poikani kotiimme neljän seinän sisään. Hän itkee paljon. Se tekee minut avuttomaksi ja surulliseksi. Olen nyt ilman töitä. Myös äidiltäni on kielletty työnteko ja sisariltani opiskelu. Kaikki tämä tekee minut sairaaksi sekä henkisesti että ruumiillisesti.

Ainoa toiveeni on lähteä Afganistanista ja rakentaa valoista ja toivoa täynnä oleva tulevaisuus viattomalle pojalleni.

Olen omin silmin nähnyt, etteivät talibanit ole muuttuneet. Niin kauan kuin he ovat vallassa, ei Afganistanin naisilla ole oikeutta koulutukseen, työhön tai vapaaseen elämään. Eikä heillä koskaan tule olemaan kansalais- tai ihmisoikeutta.