Afgaaneja kuolee nälkään ja sairauksiin

AFGANISTANISSA eletään nyt suuressa puutteessa. Elintarvikkeiden hinnat ovat karanneet käsistä. Vaikka maahan tulee ruoka-apua, aliravitsemukseen menehtyy lapsia, teini-ikäisiä ja aikuisia. 

Kauppiaat ja asukkaat moittivat Talibanin politiikkaa vääräksi. Taliban on korottanut tuontitulleja niin paljon, että osa elintarvikkeita aiemmin tuoneista maista on lopettanut kaupankäynnin kokonaan. Tullimaksuja on paikoin jopa moninkertaistettu. 

Tämä on vaikuttanut myös öljyn tuontiin. Esimerkiksi Malesiasta öljyä tuova yritys on vähentänyt vientiä Afganistaniin reippaasti.

UKRAINAN SOTA ja laajoja alueita koetteleva kuivuus vaikuttavat maataloustuotantoon ja hintatasoon koko maailmassa. Meillä Afganistanissa tämä aiheuttaa suuria ongelmia tavalle perheille. Öljyn hinta on noussut 20 prosenttia. 50 kilon jauhosäkki maksaa jo yli 30 dollaria. Samaan aika moni perhe on menettänyt toimeentulonsa.

Esimerkiksi minun koko perheeni on työttömänä, ja elämme nyt ostoruoan varassa. Kotitaloudessamme asuu seitsemän perheenjäsentä ja apulainen. Työskentelin aiemmin toimittajana. Perustin aikanaan afgaaninaistoimittajien paikalliselle yhdistykselle kuukausijulkaisun, toimin yhdistyksen vetäjänä ja olin mukana erilaisissa koulutushankkeissa. 

Talibanin valtaannousu on tarkoittanut meille jatkuvaa pakenemista. Perheessämme on kaksi naimatonta tytärtä, ja heidän vuokseen pelkäämme Talibania. Olemme muuttaneet jo yhdeksän kertaa Kabulin ja Mazarin ympäristössä sukulaisten taloista ja vuokra-asunnoista toiseen. 

Jatkuva muuttaminen estää meitä saamasta apua kansainvälisiltä järjestöiltä. Jotta apua saisi, pitää asua yhdessä paikassa ja saada sen alueen kyläpäälliköltä todistus siitä. 

OLEN ITSE kokenut jo kolme sisällissotaa. Perheestäni tuli koditon ensimmäisen kerran, kun venäläiskoneet alkoivat 1970-luvun lopulla pudottaa pommeja. Jouduimme pakenemaan Sarpolin maakunnasta. Seuraavana vuonna isäni sairastui psyykkisesti ja kuoli. Olin silloin 12-vuotias. Päädyimme aivan maa pohjoisosaan Shaberghaniin tyhjin käsin. 

Kun Taliban nousi ensimmäisen kerran valtaan 25 vuotta sitten, kiirehdin naimisiin. Ensimmäinen lapseni oli tyttö. Kahdeksan vuotta myöhemmin meille aiemmin tuntematon Taliban-liikkeen haara aiheutti alueella paniikin. Sitten ensimmäinen ISIS-ryhmä perustettiin Darzabin alueelle maan pohjoisosassa, ja se muuttui barbaarien kehdoksi. 

Ensimmäinen tyttäreni naitettiin 16-vuotiaana, eikä hän ole päässyt opiskelemaan enää vuosiin. Nyt ISIS vahvistaa jälleen asemiaan tuolla Darzabin alueella.

MAANVILJELIJÄT KÄRSIVÄT kotiseutuani koettelevasta sitkeästä kuivuudesta. Vehnäsadot ovat palaneet pilalle, samoin vuoristossa viljelty kumina. Aiemmin ulkomaiset joukot auttoivat maanviljelijöitä. Nyt viljelijät ovat täysin ymmällään ja epätoivoisia kesän kuumuuden ja talvien lisääntyvän kylmyyden takia.

Sääolot ovat muuttuneet viime vuosina täysin. Kotikaupungissamme talvet ovat kylmiä ja kesät polttavan kuumia. Raivoisat myrskyt ja salamat ovat tappaneet useita ihmisiä. Kylmyys surmaa paljon karjaa. 

Tappavan kuumuuden takia lapsia kuolee myös koleraan ja keuhkokuumeeseen. Pelkään lasteni puolesta ja siksi olen yrittänyt vaihtaa perheeni asuinpaikkaa jo useita kertoja. kertaa. 

16-VUOTIAS TYTTÄRENI yritti itsemurhaa. Olin hakenut Suomen ulkoministeriöltä turvapaikkaa lasteni turvallisuuden takia, vaikka olimme jo aiemmin saaneet kielteisen päätöksen. Nyt 16-vuotias tyttäreni seurasi hakuprosessia intensiivisesti. Kun saimme uudelleen kielteisen päätöksen, hän nieli kaikki kotoamme löytyneet lääkkeet. 

Mieheni kuljetti tyttäremme kiireesti sairaalaan ja sai jotenkin selitettyä lääkäreille, että tytär oli ottanut lääkkeitä mielenterveysongelmiensa ja ahdistuneisuuden takia. Lääkärit pelastivat hänet huuhtelemalla vatsalaukun.  

Myös minä haluaisin päättää päiväni. Kotimaani nykyinen tilanne laittaa ajatukseni harhailemaan. Näen tyttäreni kauniit silmät ja aistin hänen pettymyksensä ja toivottomuutensa. 

22-vuotias poikani päätti lähteä kotimaastaan, koska Taliban pahoinpiteli hänet ja uhkaili häntä yhä uudelleen. Hän sanoo joutuneensa vaikeuksiin, koska hänen äitinsä – siis minun – nimeni on Talibanin listoilla.  

Myös vanhin tyttäreni on joutunut pahoinpitelyn kohteeksi. Hänen 7- ja 3- vuotiaat tyttärensä yritettiin siepata, mutta heidän isoisänsä ehti pelastaa heidät.

Miehelläni on pitkälle edennyt diabetes. Hänen ruokavalionsa on sekaisin ja hän joutuu ajoittain sairaalaan. Hän yrittää nyt pitää diabeteksen kurissa ilman lääkkeitä, koska meillä ei ole varaa ostaa niitä. Hän siis lähtee ulos kävelylenkeille ja juo vettä aamuisin. 

ITSE OLEN TÄYSIN NEUVOTON. Välillä olen iloinen ilman syytä, välillä taas huudan ja mekastan ilman syytä. Joskus sisareni rauhoittelee minua. Se helpottaa hetken aikaa, ja tunnen itseni taas terveeksi. Sisareni mieskin sai äskettäin sydänkohtauksen pelästyttyään Talibanin uhkailuista.  

Lapseni kyselevät, miksi synnytin heidät, miksi en pysty ruokkimaan heitä, miksi en huomioi heidän tarpeitaan. Vanhempina tunnemme itsemme avuttomiksi ja kamaliksi. Kärsimme ja olemme koko ajan huolissamme. Lapsemme ovat jäämässä vaille koulutusta. Heidän kohtalonsa saa meidät tuntemaan syvää voimattomuutta.

Välillä yritämme kehittää uusia tulonlähteitä. Kuivuudesta kärsivällä alueella halusimme ryhtyä myymään vettä. Sitä varten nostimme 3500 dollarin lainan, hankimme rahoilla vesipumpun ja porasimme kaivon. Mutta sekin yritys meni mönkään, sillä ostamamme pumppua oli käytetty aiemmin öljyn pumppaamiseen – ja pumpun läpi tuleva vesi oli saastunutta. Ei kukaan sellaista halua ostaa. Ja kun emme pystyneet maksamaan lainaa takaisin, meidän oli muutettava talostamme. 

MUUTIMME SIIS uudelleen.Tällä kertaa mieheni ystävän taloon, kun hän itse lähti perheineen Pakistaniin. Hän ei peri meiltä vuokraa. 

Hän kuitenkin laittoi meille satoja erilaisia ehtoja. Meidän täytyy korjata taloa. Joka päivä piti antaa tiineenä olleelle koiralle ainakin 250 grammaa lihaa ja öljyistä ruokaa. Pentujen synnyttyä piti pitää huolta, että niistä kasvaa terveitä.  

Viisi päivää muuttomme jälkeen koira olisi halunnut synnyttää talon sisällä, mutta teimme sille paikan ulos. Emme pystyneet antamaan sille lihaa. Koira on nyt tappanut kaksi pennuistaan. Emme ole pystyneet täyttämään talon omistajan toiveita. Joudumme siis lähtemään täältäkin, elleivät asiat jotenkin järjesty. 

Nyt minun pitää olla hiljaa ja tehdä töitä oman perheeni eteen. Voi kunpa osaisin olla stressitön. Tunnen, miten perheenjäsenteni silmät tarkkailevat vointiani koko ajan. Olenko vahva vai heikko? Selviämmekö me?