Ruoskintarangaistus herättää pelkoa hiljaisuuteen jo tuomituissa naisissa

TALIBANIT RUOSKIVAT HELMIKUUSSA naisen ja kaksi miestä synnyinseudullani Yakahwlangin alueella, Bamiyanin maakunnassa. Kun kuulin tapahtuneesta, pelko ja kauhu ravistelivat kehoani.

Ruoskittuja syytettiin kotiensa jättämisestä ja avioliiton ulkopuolisesta suhteesta, mutta paikallisten mukaan talibanit pidättivät heidät epäselvin perustein.

Poliisi tiedotti paikallisille ruoskinnasta kovaäänisten välityksellä. Alueelle sijoitetut aseistetut miehet pakottivat lähiseutujen asukkaat paikallisen poliisilaitoksen edustalle, jossa rangaistus pantiin toimeen.

Tuomittu nainen on nuori ja koulutettu neljän lapsen äiti. Häntä rangaistiin ensin 39 ruoskaniskulla, minkä lisäksi hänet tuomittiin 6–12 kuukaudeksi vankeuteen.

PELON ILMAPIIRI OLI VAHVA. Alueella asuva lähisukulaiseni näki kaiken omin silmin. Hän kertoi minulle, että tapahtumapaikalla vallitsi pelon ja painostuksen ilmapiiri ja paikalliset pakotettiin katsomaan julmaa ja epäinhimillistä tekoa.

Sukulaiseni mukaan kolmea tuomittua ruoskittiin ihmisten edessä ilman minkäänlaista oikeudenkäyntiä tai selvää syytä. Talibania pelkäävät paikalliset eivät uskaltaneet puuttua asiaan tai esittää vastalauseita.

Tällaiset tapaukset eivät valitettavasti ole harvinaisia varsinkaan, kun Taliban on palannut valtaan ja naisiin kohdistuva väkivalta on yleistynyt. Silti sydämeni särkyi, kun kuulin ruoskinnasta. Tuntui kuin köysi kaulani ympärillä olisi kiristynyt: hengitykseni muuttui raskaaksi ja maa katosi jalkojeni alta.

KYSEESSÄ EI OLE AINUT KAUHEA YKSITTÄISTAPAUS. Se on minulle naisena täysin selvää.

Ajattelen tuomittua naista, kuvittelen näkeväni hänen tuulessa lepattavan huivinsa, tärisevät kätensä ja kuulevani hänen pelosta jyskyttävän sydämensä.

Tunsiko hän pienintäkään toivoa? Oliko hänellä ketään, joka taistelisi hänen puolestaan? Mietin, mitä olisin tuntenut hänen asemassaan – ehkä pelkoa tai avuttomuutta? Tai ehkä vain hiljaisuutta, sitä samaa, johon meidät afgaaninaiset on vuosikausiksi tuomittu.

Helmikuun ruoskintatapaus on viiltänyt jälleen yhden haavan minun ja tuhansien tämän maan naisten sisimpiin. Se muistuttaa tuskasta, jonka tuhannet pelon varjossa elävät afgaaninaiset jakavat. Minusta tuntuu, että meitä työnnetään kehityksessä päivä päivältä kauemmas taaksepäin pelon ja epätasa-arvon muurien kohotessa yhä korkeammalle.

KUINKA KAUAN TÄMÄ VOI VIELÄ JATKUA? Koska minä olen nainen, en voi pysyä hiljaa. Mutta joskus kaikkien ongelmien ja haasteiden keskellä minulta loppuvat sanat kuten monilta muiltakin kotimaani naisilta. Afgaaninaiset kantavat mukanaan lukemattomia lauseita, joita he eivät voi sanoa ääneen, eikä niitä kukaan edes kuuntelisi. Heidät on pakotettu joko salaamaan tuskansa tai teeskentelemään kuuroa ja mykkää, piilottamaan surunsa pimeään kuoppaan sydämensä syvyyksiin.

Myös minä olen tehnyt samoin – olen valinnut vaikenemisen. Koko olemassaoloni on hukutettu hiljaisuuteen. Sydämeni itkee, koska tuntuu, ettei kukaan kuule ääntämme, ja minua saatetaan kutsua typeräksi tai hulluksi. Mutta onko meillä muuta vaihtoehtoa?

RUOSKINNAN SYITÄ EI KERROTTU! Taliban ei ole toistaiseksi kertonut, millä se oikeutti tekonsa Yakahwlangissa. Yleensä talibanit syyttävät ihmisiä ankarien lakiensa rikkomisesta, moraalisista rikkeistä tai yhteistyöstä opposition kanssa. Ruoskintarangaistuksen syistä ei kuitenkaan ole vielä annettu mitään yksityiskohtaista tietoa. Jotkut paikalliset uskovat, että ruoskitut ovat väärien syytösten tai henkilökohtaisen vihanpidon uhreja.

SEURAUKSET OVAT REPIVIÄ. Julkisilla, väkivaltaisilla rangaistuksilla on ruumiillisten vammojen lisäksi vakavia psykologisia ja yhteiskunnallisia seurauksia. Ne edesauttavat väkivallan ja sorron voimistumista. Yakahwlangin tapahtumat ovat lisänneet entisestään huolta ihmisoikeuksien ja erityisesti naisten oikeuksien tilasta alueella.

PELKO KASVAA. Ruoskinta on herättänyt paikallisissa, varsinkin naisissa, pelkoa ja toivottomuutta.

Talibanit yrittävät väkivaltaisten rangaistusten avulla vaientaa ihmisiä, lietsoa paniikkia ja tehdä selväksi, ettei kenenkään kannata niskoitella hallinnon käskyjä vastaan. Tämä syventää jo valmiiksi ankarien rajoitusten puristuksissa elävien naisten masennusta ja epätoivoa, jopa itsemurha-alttiutta.

Se, mitä helmikuussa tapahtui, osoitti selvästi, että ihmisoikeusrikkomukset ja naisiin kohdistuva

väkivalta ovat lisääntyneet Afganistanissa. Ruoskinta oli tuskanhuuto, joka rikkoi Yakahwlangin vuorten hiljaisuuden.

Afgaaninaisen katse -blogi päättyy Suomen Kuvalehden verkkosivuilla tähän kirjoitukseen.