Sorto lisääntyy, ahdistus syvenee

”OLIN PERHEENI AINOA ELÄTTÄJÄ”, sanoo 27-vuotias afgaaninainen Rukhsar. Hän kertoo, että takana oli vakaa elämä ja hyvä työ sairaanhoitajana.

”Mutta kohtalo määräsi toisin, ja moni asia elämässäni tuhoutui”.

”Seitsemän vuotta sitten aloitin yhteisen elämän ystävällisen ja rohkean miehen, Yusufin, kanssa.

Olimme molemmat sairaanhoitajia ja suhtauduimme työhömme intohimoisesti. Olimme vilpittömän rakastuneita toisiimme ja luotimme tulevaisuuteen. Omistauduimme työllemme. Saimme kaksi lasta, Imanin ja Ayatin.

Samaan aikaan kun vietimme elämämme parasta aikaa, kuulimme, että Taliban oli alkanut valloittaa Afganistania. Tiesimme kuolleista, ja meille rakkaita ihmisiä katosi. Oli vaikea ymmärtää, kuinka julmaksi maailma oli muuttunut ja kuinka säälimättömiksi ihmiset olivat tulleet. Mitä lähemmäs sota tuli, sitä enemmän mekin pelkäsimme joutuvamme konfliktin keskelle. Meihin iski lopulta paniikki.

SINÄ TIETTYNÄ PÄIVÄNÄ 16.6.2021, aviomieheni ei antanut minun lähteä töihin, vaikka hän itse lähtikin. Olin hermostunut ja soitin hänelle yhtenään töihin kysyäkseni, mitä hänelle kuuluu. Iltapäivällä hän ei enää vastannut puhelimeen. Olin epätoivoinen. Lopulta Yusufin isä sai puhelun tuntemattomasta numerosta. Hänelle kerrottiin, että talibanit olivat murhanneet mieheni kylmäverisesti.

JÄIN LASTENI KANSSA YKSIN epätoivon maailmaan. En saanut nukuttua öisin. Olin ansassa, josta näytti olevan mahdotonta päästä eteenpäin. Päivät ja kuukaudet kuluivat eikä tuskani helpottanut. Olisin kaivannut terapiaa, mutta sitä ei ollut saatavilla. Sen sijaan minusta tuntui, että elämääni tuli jatkuvasti uusia ongelmia, kun perheen talousvaikeudet alkoivat kasvaa. Päätin, että minun täytyy ryhtyä hakemaan ulospääsyä tilanteesta lasteni takia.

Palasin takaisin työpaikalleni Mazar-i-Sharifin yksityiseen sairaalaan, mutta tilalleni oli palkattu jo toinen.

PERHE PAINOSTI MINUA AVIOITUMAAN UUDELLEEN. Minusta tuntui, ettei kukaan ymmärtänyt tuskaani. Aviomieheni Yusuf oli kuollut, mutta hänen rakkautensa eli minussa. Se oli lasten lisäksi ainut asia, joka toi minulle toivoa.

Ryhdyin hakemaan töitä ja sainkin lopulta kätilön paikan yhdessä maamme vanhimman kansalaisjärjestön AFGA:n (Afganistan Family Guidance Association) hankkeessa.. NORAD- hanke oli norjalaisten rahoittama ja sen tavoite oli parantaa lisääntymisterveyttä sekä tarjota äitiys- ja neuvolapalveluita 11:ssä maakunnassa. Pelkästään Balkhin maakunnassa AFGA oli perustanut 15 paikkakunnalle FHH:n (The Family Helath House) ylläpitämiä perheille tarkoitettuja terveyskeskuksia. Uusi työpaikkani oli tällaisessa pienessä perheiden ja erityisesti naisten ja lasten terveyttä vaalivassa talossa.

Elimme vuotta 2023. Runsaan 9 500 afgaanin kuukausipalkka tarkoitti, että pystyin elättämään lapseni ja auttamaan taloudellisesti edesmenneen mieheni vanhempia. Olin innostunut ja samalla jännittynyt uudesta elämänvaiheestani.

TEIN TÖITÄ JOKA ARKIPÄIVÄ kahdeksasta neljään. Tarjosimme palveluja kaikkein haavoittuneimmille asiakkaille. Joka päivä kuulin uutisia siitä, kuinka Taliban-hallinto suunnittelee ajavansa alas erilaisia naisia ja perheitä tukevia organisaatioita sekä lopettavansa kouluja ja yliopistoja. Tiesimme työpaikallani, että tuhannet perheet jäisivät pian ilman apua.

KUULIMME JOKA PÄIVÄ IKÄVIÄ UUTISIA, jotka liittyivät naisiin. Tuntui siltä, että jo itse naisena olemista pidettiin rikoksena Afganistanissa. Emme voineet opiskella tai käydä puistoissa. Naisille määrättiin raipaniskuja, jos heitä epäiltiin kanssakäymisistä muiden kuin sukkulaismiestensä kanssa. Nuoria tyttöjä pakotettiin avioliittoihin ja naiset tekivät itsemurhia. 

Olemme luultavasti sorretuin kansanosa Afganistanin historiassa. Uskoimme perhekeskuksissa viimeiseen saakka, että perheille tarjoamamme apu voisi jatkua siitäkin huolimatta, että Talibanin hyveiden edistämisen ja paheiden vastustamisen ministeriön virkamiehet vahtivat meitä jatkuvasti.

Meidän täytyi myös osallistua joka torstai uskontotunneille ikään kuin emme jo olisi muslimeja. Vaikka asiakkaamme olivat naisia ja lapsia, meidän piti käyttää töissä hijabia sekä kasvot peittävää maskia. Meitä oli kielletty puhumasta kovalla äänellä tai keskustelemasta asiakkaidemme puolisoiden kanssa. Rajoituksia tuli lisää koko ajan. Yritin olla välittämättä niistä ja keskityin työhön.

Kuulin vuoden 2024 joulukuussa uutisissa, että lääkinnällistä apua tarjoavat perhekeskukset lopetettaisiin. Tilanne oli erittäin vaikea sekä minulle, kollegoilleni että asiakkaillemme. Olimme surullisia myös ammattitaitomme takia, varsinkin kun tytöt eivät voi enää opiskella sairaanhoitajiksi Afganistanissa.

MENETIN VIIMEISETKIN TOIVON RIPPEET. Tammikuun alussa sain puhelun AFGA:n Kabulin keskustoimiston kollegalta. Hän kertoi, että naisvihamielisyydestään tunnettu Taliban- johtaja Mullah Hibatullah oli antamassa säädöstä, jonka mukaan ulkomaisen tuen turvin toimivat terveyskeskukset täytyy sulkea, sillä niiden tarkoituksena on jarruttaa muslimiväestön kasvua. Säädöstä ei ollut kuitenkaan saatettu voimaan. Halusimme ajatella, että koko säädös saatetaan peruuttaa.

TOIMINTA LOPETETTIIN. Vain viikon kuluttua meille ilmoitettiin sähköpostitse, että FHH:n perhekeskusten piti lopettaa toimintansa uusien rajoitusten takia. Uutinen koski asiakkaiden lisäksi 270 afgaaninaista, jotka tekivät töitä 11 maakunnassa.

Menetin samalla viimeisenkin toivon rippeen tulevaisuuden suhteen. Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä voisin seuraavaksi tehdä.