Sinä hulmullas mielemme nostat

Suomen lippu

Sata vuotta sitten Akseli Gallen-Kallela haukkui siniristilipun. Miltä näyttäisi uusi Suomen lippu? SK tilasi taiteilijoilta kolme suunnitelmaa.

Teksti
Petri Pöntinen
Kuvat
Jarmo Wright
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Ohje on poikkeuksellinen.

Suomen 100-vuotisjuhlavuonna liputus voi alkaa itsenäisyyspäivän aattona 5. päivä joulukuuta kello 18.

Yksi ehto sisäministeriöllä on.

Pimeällä lippu on valaistava. Ja niin hyvin, että sen kuvio ja värit erottuvat selkeästi.

”Valkoisen tulee siis olla valkoinen ja sinisen sininen.”

Millainen olisi Suomen lippu, jos se suunniteltaisiin uudestaan? Miten se symboloisi tämän päivän Suomea ja sen arvoja? Mitä muotoja ja värejä kankaaseen painettaisiin?

Suomen Kuvalehti tilasi taiteilijoilta kolme suunnitelmaa.

Heraldiikan perussääntö: tarvitaan ”tumma” väri ja ”vaalea” metalli. Syntyy kontrasti, ja lippu näkyy kauas.

”En pakene vastuuta.”

Tapani Talari soittaa, suostuu tehtävään. Kahta viikkoa myöhemmin hän asettaa pöydälle skissejä, luonnoksia, Helsingin Pasilassa.

Heraldikko, graafinen suunnittelija aloittaa vaakunaopin perusteista.

Ideaa voi kehittää geometrian keinoin. Lippuvaate jaetaan suorin viivoin kahteen tai useampaan osaan.

Talari näyttää viirimäistä kuviota.

”Tämä muistuttaa lentoon lähtevää lintua.”

Tai tuulimyllyä. Se sopisi Suomen symboliksi, kuvaamaan miten ”nykyaika on vahvassa liikkeessä”.

Mutta ei. Jotain yksinkertaisempaa, pelkistetympää.

”Halusin lipusta yksivärisen.”

Heraldiikan värejä ovat punainen, sininen, vihreä ja musta. Metallit kulta ja hopea toistuvat lipussa keltaisena ja valkoisena.

Perussääntö: värejä täytyy olla vähintään kaksi, ”tumma” väri ja ”vaalea” metalli.

Silloin syntyy kontrasti, lippu näkyy kauas.

Täyttääkseen säännön Talari tarvitsi tummaan yksiväriseen pohjaan vaalean kuvion, tunnuksen.

Leijona? Ei. Karhu? Ei.

”Kuvion pitää olla niin neutraali, että jokainen saattaisi hyväksyä sen.”

Lipussa voi käyttää koristeellista jakoviivaa, koroa. Talari mietti kuusi- tai havukoroa, Suomen metsien vertauskuvaa. Havumetsälippuun sopisi vihreä väri.

Viimein hän keksi tunnuksen läheltä, tutusta leijonavaakunasta: yhdeksän ruusua.

Aikoinaan ruusut lisättiin täytekuvioksi kuningas Kustaa Vaasan hautamuistomerkistä periytyneeseen leijonavaakunaan.

Graafikko sommitteli kukille merkityksen.

Yhdeksän ruusua kiertyvät ympyräksi, kuin seppeleeksi.

”Ympyrän voisi ajatella niin, että yhteiskunnan soisi olevan yhteisymmärryksessä.”

”Että eletään sovussa, vaikka mielipiteet eroavat.”

 

SK-video: Tapani Talarin lippu liehuu Helsingissä. Toteutus: Jarmo Wright.

 

Talari kääntää paperipinon alimmaisen liuskan. Siinä ne ovat, heraldikon kaksi ehdotusta uudeksi Suomen lipuksi.

Toisessa luonnoksessa on sininen lippu valkoisin ruusuin, toisessa punainen lippu keltaisin ruusuin.

Eläkkeellä oleva meriupseeri, komentajakapteeni, on suunnitellut tunnuksia myös maanpuolustusjärjestöille.

”Useimmat karttavat punaista.”

Symbolisesti punainen on ollut iät ajat vastakohtien väri: kauneus ja pahuus, voitto ja veri, elämä ja kuolema. Punainen on ollut myös vallankumouksen lippu, aluksi Ranskassa, myöhemmin Venäjällä.

Talari ei vierasta punaista.

”En sido sitä tunteeseen.”

Hän lähestyy värejä taiteilijan silmin.

”Punainen on lämpimämpi ja voimakkaampi kuin sininen.”

Mutta kumman hän valitsee uudeksi Suomen lipuksi? Punakeltaisen vai sinivalkoisen ruusulipun?

Heraldikko silmäilee luonnoksiaan.

Sittenkin sinivalkoinen.

Nykyiset värit ovat toimineet sata vuotta, ”ei ole toista samanlaista siniristilippua”.

”Olen niin hitsautunut kiinni sen väreihin.”

Taidemaalari Eero Snellmanin kirjoittamista Akseli Gallen-Kallela -muistelmista selviää, että Gallen-Kallela “ei kärsinyt sinivalkoista lippua”. © Gallen-Kallelan Museo

Tämä on ryssän lippu!

Taidemaalari Akseli Gallen-Kallela tarkasteli pahvinpalaa, luonnosta Suomen lipuksi. Kapea, vaaleansininen risti johdatti ajatukset Pyhän Andreaksen ristiin, jota Venäjän laivasto käytti.

Oli toukokuu 1918, helluntai lähestyi.

Sisällissota oli päättynyt valkoisten voitonparaatiin Helsingissä. Ylipäällikkö Mannerheim oli ratsastanut Neptun-ruunallaan, 12 000 sotilasta marssinut soittokuntien tahdittamina.

Eduskunta halusi päättää pikaisesti Suomen lipusta.

Luutnantti Gallen-Kallela johti sotilaspukukomitean piirustuskonttoria. Konttori oli majoittunut hotelli Fennian huoneisiin 88–90.

Hotelliin saapunut sihteeri A. F. Puukko esitteli perustuslakivaliokunnan lippuluonnosta.

”Luutnantti on hyvä ja laittaa paremmaksi.”

Gallen-Kallela kavahti sinivalkoista lippua. Mikä olisi surkeampaa kuin sen harmaantuneet värit alakuloisessa maisemassa. Heikki Tandefelt, Taiteilijaseuran asettaman lippukomitean puheenjohtaja, oli säestänyt: yksikään taiteilija ei kannata siniristilippua.

”Sinivalkoinen on köyhin ja kylmin ajateltavista väriyhtymistä (–).”

Sinisen ristin lisäksi valiokunnan luonnoksessa oli vino punakeltainen kulmaus. Aivan hirvittävä lippu, Gallen-Kallela päivitteli.

Hän lähti helluntain viettoon Leppävaaran Albergaan, vaimon suvun tiluksille.

Suomen lippu sai jäädä alaisten murheeksi.

 

Ennen itsenäisyyttä Suomessa oli haaveiltu 50 vuotta omasta lipusta, kansallisväreistä.

Leirejä oli kaksi: sinivalkoinen ja punakeltainen.

Sinivalkoinen ristilippu oli idästä, Pietarin kuninkaallisesta purjehdusseurasta. Punakeltainen väri oli taas lännestä, leijonavaakunasta.

Kesäkuussa 1904 kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov murhattiin. Suomen senaatti, silloinen hallitus, hulmutti leijonalippua. Mutta vain varttitunnin. Sitten punakeltainen kangas laskettiin salosta.

Joulukuussa 1917 senaatti ehdotti tuoreelle valtiolle tuttua lippua.

Valtiolippu olisi ”kokopunainen karmiinisinoberi-värinen vaate”, jonka keskellä on ”vaakunan leijona kullankeltaisin ja valkoisin värein”.

Lakiesityksestä alkoi lippusirkus, joka jatkui läpi sisällissodan.

Kymmenet kansalaiset, kansanedustajat ja kuvataitelijat piirsivät luonnoksiaan. Helmikuussa 1918 taidemaalari Jonas Heiska ehdotti hakaristilippua.

Kalevala innoitti taiteilijaa: hakaristi = SS = Suomen Sampo.

”Sen muotoa antava kokoonpano ei tuntuisi vieraista maista haetuilta”, Heiska kirjoitti, ”vaan vaikuttaisi kotoisella koruttomuudellaan, tyydyttäen kumminkin samalla täydelleen sekä kauneudellisuuden että käytännöllisyyden vaatimukset – uskoakseni!”

Kansallissosialismi ei vielä rasittanut hakaristiä. Silti Heiskan ehdotus vaiettiin. Myöskään Gallen-Kallelan suunnittelema valkoinen lippu punakeltaisella ristillä ei kelvannut. Tai taiteilijan kompromissi, sininen lippu valkoisella ristillä.

Porvarien hallitsema eduskunta oli päättänyt: siniristilipun sen olla pitää.

Lippusirkus jatkui läpi sisällissodan. Taidemaalari ehdotti hakaristiä Suomen tunnukseksi.

Suomen kansallismaisemalippu nousee korkeimmalle.
Suomen kansallismaisemalippu nousee korkeimmalle. © Jarmo Wright

Akseli Gallen-Kallela oli boheemi kosmopoliitti, jota innoitti kansallisromantiikka. 1880-luvulla hän opiskeli ja työskenteli vuosia Pariisissa. Matka taittui laivalla ja junalla, viestit kulkivat kirjeissä.

Nyt Ranska on yhden klikkauksen päässä.

Videopalaverissa istuu kaksi naista. Toinen yrityksen Pariisin-toimistossa, toinen kenttäkonttorissa Normandiassa.

Orbecin pikkukaupunkiin hiljan muuttanut Katariina Lamberg on asunut Ranskassa 15 vuotta.

”En ole koskaan lähtenyt Suomesta pois. Muutto vain tapahtui.”

Anna Ahosen koti on ollut Pariisissa 13 vuotta.

”Minulla on ulkomailla vahva suomalainen identiteetti.”

He vastasivat Suomen lipun suunnittelupyyntöön: Aikamoinen haaste mutta otamme sen vastaan.

Designstudiossa alkoi brainstorm. Graafikot istuivat alas, keskustelivat, etsivät taustaa. Sitten seurasi research, viesti 40 tuttavalle. ”Kuvaa kolmella adjektiivilla, mitä Suomi sinulle merkitsee.”

Vastauksissa oli paljon myönteisestä: kodikas, puhdas, rauhallinen. Mutta myös kielteistä: pelokas, ahdistava, sivistymätön.

”Dualistisuus, vastakohtaisuus, nousi vahvasti esiin”, Lamberg sanoo.

Vuosina 1917–18 vastasyntynyt Suomi ryhmittyi lippujensa alle. Porvarit vastaan sosialistit. Mutta värit, sinivalkoinen ja punakeltainen, jakoivat myös valkoisen Suomen: fennomaanit ja nuorsuomalaiset, suomenkieliset ja ruotsinkieliset, vanha ja nuori sukupolvi.

Ahonen ja Lamberg tarttuivat erään ystävän ajatukseen.

Kansakuntana 100-vuotias Suomi on teini.

”Teiniin kiteytyy nuoruuden vaihtelu”, Lamberg sanoo. ”Hulluus, muuttuvaisuus, dynamiikka.”

Idea oli jalostunut.

Lippu kuvaisi murrosikäistä Suomea, vastakohtien maata.

 

Sata vuotta sitten taistelu lipusta oli ollut taistelua menneisyydestä, oikeudesta määrittää oikea suomalaisuus. Ahonen ja Lamberg päättivät luoda tulevaisuudenuskoa.

”Kun pieni maa pysyy ketteränä, se voi muuttua ja muuttaa mieltään”, Ahonen sanoo.

Mutta mikä muoto kuvaisi jakautunutta Suomea, graafikot miettivät.

He hylkäsivät ristin, skandinaavisten lippujen perusmuodon. Kristillisen symbolin uskonnollisuus ärsytti. Ja staattinen visuaalisuus.

”Siitä puuttui särö, muutoksen elementti.”

Idea kansallismaisemasta ja lipusta syntyi The National ‑bändin keikalla Pariisissa.

The National, yhdysvaltalainen indierock-yhtye, soitti vanhassa pariisilaisessa teurastamossa.

Ahonen ja Lamberg seisoivat yleisömeressä.

Aivan kuin joku olisi kuiskannut.

”Saimme idean maisemasta, kansallismaisemasta”, Lamberg sanoo.

He alkoivat sutata paperille luonnoksia. Toinen sparrasi toista, ”kaksi päätä piirsi yhdellä kädellä”.

Maisemaan piirtyi taivasta, maata ja vettä. Paljon vettä, järveä tai merta.

Työ jatkui tietokoneella. Minimalisteina graafikot pelkistivät. Saaresta jäisi sen heijastus, tumma varjo vedessä. Taivas ja vesi sekä yön ja päivän taite kuvaisivat dualistisuutta.

”Aamunsarastus puhuu nuoruudesta, uuden alusta, muutoksesta”, Lamberg sanoo.

Väreissä he palasivat fennomanian aikaan.

Vuonna 1854 kirjailija Zacharias Topelius julkaisi sadun Fästningen Finlands värn. Lumisotaa käyvät pojat kertovat: valkoinen ja sininen ovat Suomen värit, valkoinen lumesta, sininen järvistä.

”Topeliuksen luonnonvärit ovat meille Suomi”, Ahonen sanoo.

He pohtivat vaihtoehtojakin. Vihreä herätti mielikuvan metsästä mutta myös maanviljelystä. Leijonavaakunan lämmin punainen ja keltainen tuntuivat ”tosi kaukaisilta”, historian jäänteiltä.

Kajastus vaaleanpunaista kulki kauan luonnoksissa. Sekin karsiutui turhana pois.

Valmiissa lipussa on valkoista ja kolmea sinisen sävyä.

Ahoselle sinisen kylmyys on kaunista. Lamberg ei koe väriä hyytävänä.

”Minulle sininen kuvastaa kuulautta ja seesteisyyttä.”

Ilmassa oli skandaalin käryä.

Akseli-Gallen Kallela oli haukkunut sinivalkoisen ristilipun ja häipynyt hotelli Fenniasta maalle. Piirustuskonttoriin jäivät hänen alaisensa, taidemaalarit Bruno Tuukkanen ja Eero Snellman. He tavoittelivat puhelimella taiteilijoita ja arkkitehtejä. Toivonta. Oli helluntaiaatto 1918, kaikki pyhien vietossa.

Asialla oli hoppu. Perustuslakivaliokunta laatisi esityksen lippulaista maanantaina.

Ainoa ratkaisu – Tuukkanen ja Snellman piirtäisivät itse.

He kiiruhtivat Wulffille ostamaan tarvikkeita. Listalla oli Schöllerhammerin kuulua paperia ja pullo ”ultramariininsinistä tushia”.

Pohjana oli valiokunnan lippuehdotus. Uusissa luonnoksissa risti leveni ja sen sininen tummeni. Punakeltaisen kulmaus päätyi lipun keskelle leijonavaakunan tutuiksi väreiksi.

Kompromissi oli valmis. Kansallislipuksi siniristilippu, valtiolipussa lisänä leijonavaakuna.

Helluntain jälkeen luonnokset odottivat esimiehen hyväksyntää. Mutta Gallen-Kallelaa ei kuulunut. Oli tulipalokiire, sillä perustuslakivaliokunnan kokous oli alkamassa.

Lopulliset piirustukset Tuukkanen ja Snellman viimeistelivät tunnissa.

Luonnokset olivat märät, kun Snellman toimitti ne juoksujalkaa Säätytalolle. Sillä välin Gallen-Kallela oli ilmestynyt piirustuskonttorille. Hän vastusti yhä siniristilippua, suunnitteli protestikirjoitusta seuraavan päivän sanomalehteen.

Mutta mestari oli myöhässä.

Valiokunta oli hyväksynyt varttitunnissa hänen alaistensa piirtämät Suomen liput.

Onko pakko olla kansallislippua, taitelija kysyy Balilla. Jos on, mikä Suomi on?

Työpäiväkirja saapuu Facebookin yksityisviestinä. Muistilehtiössä on aluksi kaksi kysymystä.

Mikä on lippu? Mikä on Suomi?

Lipun historia on sotahistoriaa. Joukkojen, armeijoiden ja laivojen historiaa, kolonialismia. ”Not a nice story”, paperille on kirjoitettu.

Myöskään Suomi ei ole mukava tarina.

Kansallisvaltio on kuvitteellinen yhteisö, ”väkipakolla muodostettu yhteisö”, joka harjoittaa ”rasismia erilaisuutta kohtaan”.

Seuraa lisää kysymyksiä.

Onko pakko olla lippua? Onko pakko olla kansallisvaltiota?

Jos on, mikä Suomi on?

”Mihin kaikkeen suomalaiset oikeasti identifioituvat?”

Suomen tilkkutäkkilippu hulmuaa Helsingin Uudenmaankadulla.
Suomen tilkkutäkkilippu hulmuaa Helsingin Uudenmaankadulla. © Jarmo Wright

Videoruudulle ilmestyy mies hihattomassa paidassa. Iho kiiltelee hiestä, vaikka Indonesian Balilla ilta on pimentynyt.

Kuvataiteilija Jani Leinonen viettää marraskuuta Ubudissa, paikallisessa taiteilijaresidenssissä.

”Suomen historia on kauhea.”

Sisällissodassa toteutui romantisoitu idea isänmaasta. Nuoret miehet vuodattivat verta, uhrautuivat lipun alla.

Rauhan tultua punainen hirvitti porvareita. Punakeltaisten vaakunavärien puoltajia kääntyi sinivalkoisen lipun kannattajiksi.

Punainen tarkoitti punakaarteja, isänmaan pettureita.

Inho oli molemminpuolista. Työväestölle punakeltainen, miekalla varustettu leijonavaakuna oli ollut säätyjen, raatelevan hirmuvallan, tunnusmerkki.

Vasemmisto vierasti myös eduskunnan hyväksymää valkoista siniristilippua.

”Maailmalla neutraali valkoinen symboloi rauhaa”, Leinonen sanoo.

”Suomessa se oli valkoisten, suojeluskunnan väri.”

Kansalaissodan tauottua runoilija V. A. Koskenniemi sanoitti Lippulaulun. Sen hurmeiset säkeet vaalivat yhden kansan ja lipun ihannetta. ”(–) sinun puolestas elää ja kuolla on halumme korkehin.”

Talvisodassa suomalaiset, valkoiset ja punaiset, taistelivat yhteisen lipun alla.

Mutta sankarikansalla on pimeä puoli, Leinonen sanoo.

Iät ajat romaneja ja saamelaisia on pakotettu sopeutumaan. Tai seksuaalisia vähemmistöjä, maahanmuuttajia, vammaisia.

”Kaikki muut kuin valkoihoiset suomalaiset ovat tienneet että täällä ei ole kaikki hyvin.”

 

Lipunteko on tutkimusmatka suomalaisuuteen.

”Kertomuksena siitä, mistä kaikesta Suomi koostuu”, muistiinpanoissa lukee.

Leinonen on hahmotellut intersektionaalista Suomen lippua. Lippu kuvastaa sitä, että kansalainen saa itse päättää, mihin yhteisöihin haluaa kuulua. Yhteisö voi muodostua vaikka sukupuolen, iän, etnisyyden, seksuaalisuuden, asuinpaikan, uskonnon, liikuntakyvyn ja tulojen mukaan.

”Kaikki yhteisöt tulevat kuulluksi ja nähdyksi, ainakin symbolisesti.”

Yhteisöjen lukumäärää ei rajata ennalta. Kukin yhteisö, kansaosa, saa yhden palan Suomen lippuun.

Lopputulus on värien mosaiikki, tilkkutäkki.

”Mitä enemmän paloja, sen hienompi lippu on visuaalisesti.”

Presidentillä, puolustusministerillä, puolustusvoimien ja merivoimien komentajalla on omat lippunsa. Taitelijan lipuntekotalkoissa kuuluu kansan ääni, demokratia.

On vain yksi sääntö: omalla lipunpalalla ei saa loukata ihmisoikeuksia.

Suomen kansanosien symbolia, tilkkutäkkilippua, taiteilija ei ole tarkoittanut ikuiseksi.

”Se tehtäisiin tasaisin väliajoin uudestaan.” 

 

Jutun tärkeimmät lähteet: Caius Kajanti, Siniristilippumme; Tuomas Tepora, Sun puolestas elää ja kuolla; Gallen-Kallelan museo, Eero Snellmanin käsinkirjoitetut muistelmat Gallen-Kallelasta.

Siniristilippu oli vain yksi ehdotus monista. Tutustu kahdeksaan ehdotukseen ja testaa tietosi – pääset lippuvisaan tästä!