Farssi vain pahenee ja pumppaa pöhköä inhimillisyyttä liike-elämään – Neljän tähden elokuva!
Arvio: Isäni Toni Erdmann yltää herkästä härskiin.
Saksa näkee itsensä suurena elokuvamaana, mutta vahvat läpimurrot ovat käyneet vähiin.
Käsikirjoittaja-ohjaaja Maren Adenin Isäni Toni Erdmann riemastutti Cannesin festivaalilla, jonka kilpasarjaan se kelpasi ensimmäisenä saksalaiselokuvana 10 vuoteen. Tärkeilevään liike-elämään pöhköä inhimillisyyttä pumppaava teos oli epäilemättä tervetullut irtiotto festivaalin bisnes- ja kulttuuripingotuksesta.
Lupsakka ja nahjusmainen musiikinopettaja Winfried (Peter Simonishek) tupsahtaa Ines-tyttärensä (Sandra Hüller) luo luksushotelliin Romaniassa. Ines toteuttaa öljy-yhtiön ulkoistamissuunnitelmaa, joka tietää potkuja monelle. Naispomolta odotetaan sekä pirteän tiimihengen luomista että kylmää laskelmointia.
Isä saa päähänsä esiintyä valeasuisena roolihahmona nimeltä Toni Erdmann. Tekohampaita ja peruukkia käyttävä pelleilijä seuraa Inestä tiiviisti, ja työmatka alkaa muistuttaa hirveää Pulttibois-sketsiä. Häirinnältä tuntuva hupailu on pohjimmiltaan yritys auttaa Ines irti ilottomasta urakeskeisyydestä. Samalla tavoin elokuva kytkee farssin keinot vakaviin merkityksiin.
Lähes kolmetuntisen Isäni Toni Erdmannin tarinan kertomiseen riittäisi vähempikin kesto, mutta juuri pitkän kaavan tarjoilun kautta se herättää ajatuksia. Näennäisen tylsä ja steriili todellisuus täyttyy vähitellen yllätyksistä, joiden skaala yltää herkästä härskiin. Talouden hallitseman maailman ulkopuolelle ei voi paeta, mutta sinne on mahdollista ujuttaa omituisia ja tärkeitä asioita.
