Keskitytään huippu-urheilussa voittajiin ja hylätään ”hyvä fiilis”, niin olympiamitaleja alkaa taas tulla
ESSEE: Huippu-urheilusta tulisi rehellisempää, kun sen ei tarvitsisi teeskennellä edistävänsä kansanterveyttä, kirjoittaa Markku Jokisipilä
Kotimaisen huippu-urheilun menestyksen tavoittelu perustuu turhan vahvasti uskoon ja toiveajatteluun”, sanoi Suomen olympiajoukkueen johtaja Mika Kojonkoski yhden pronssimitalin tuoneiden Rion kesäkisojen päätöspäivänä suomalaisille tiedotusvälineille. Hän tiesi mistä puhui, sillä hänen johtamansa olympiakomitean huippu-urheiluyksikkö on ollut yksi tämän toiveajattelun vahvimmista linnakkeista.
Vuosina 2010–2012 Kojonkoski istui viisijäsenisessä huippu-urheilun muutostyöryhmässä, joka julisti visionaan Suomen olevan ”paras Pohjoismaa 2020 urheilumenestyksen, urheilujärjestelmän toimivuuden ja urheilun arvostuksen osalta”. Nyt Kojonkoski korostaa vision olevan konkreettisen tavoitteen sijaan vain tahdonilmaisu siitä, että ”halutaan pyrkiä tähän suuntaan”.
Kojonkosken kisojen jälkeen antamissa haastatteluissa toistelemat ympäripyöreydet kielivät siitä, että huippu-urheiluyksiköltä puuttuvat todelliset välineet suomalaisurheilun suunnan kääntämiseksi. Jos muutostyöryhmä olisi tehnyt työnsä kunnolla, tämä olisi ymmärretty jo aiemmin. Ryhmän konsulttijargonin kliseillä täytetyssä 40-sivuisessa loppuraportissa ei edes yritetty tehdä kunnollista analyysiä urheilun tilasta. Näin ryhmä ei myöskään kyennyt näkemään huippu-urheilun yhteiskunnallisessa ja kulttuurisessa merkityksessä viime vuosikymmeninä tapahtunutta muutosta.
Münchenissä ja Montrealissa neljään olympiakultaan juossut Lasse Virén syntyi vuonna 1949, jolloin maailmaan putkahti pyöreästi nykyisen Kuopion kaupungin verran uusia suomalaisia. Lassen lisäksi olympiamitaleille tästä 103 515 lapsen joukosta myöhemmin ylsivät Juha Mieto hiihdossa, Hannu Siitonen keihäänheitossa, Tapio Kantanen estejuoksussa ja Rauno Miettinen yhdistetyssä.
