Puunhalaajan turhat arvot
Kaupunkiluonto on timantinkova arvo, kirjoittaa Tiina Raevaara.
Istuin parvekkeella kahvikupin kanssa, kun havahduin moottorisahan ääneen. Kaksi miestä oli alkanut kaataa puita taloyhtiömme tontin rajalta, naapuritontin puolelta toki. Mutta takapihan pieni mäki kieloineen, vanhoine mäntyineen ja pesivine räkättirastaineen oli yksi syy, miksi ylipäätään olin muuttanut juuri siihen.
Jätin kahvikupin ja ryntäsin pihalle. Yritin kysyä miehiltä, kuka heidät on palkannut ja kuinka paljon puita he aikovat kaataa, mutta sain osakseni vain tylyjä poistumiskehotuksia ja Teuvo Hakkarais -vitsejä. Moottorisaha lauloi ja puut jatkoivat kaatumistaan, vaikka seisoin aivan vieressä. Jopa puu, jossa oli linnunpönttö, kaadettiin. Avasin pöntön myöhemmin: siellä oli kolme vastakuoriutunutta pikkulinnun poikasta. Liekö ollut sinitiaisen pesä.
Pihalle kertyi väkeä. Muutama talon mies naureskeli mielipahalleni, ”onpa vähemmän haravoitavaa syksyllä”, sanoivat. Kun moottorisahamies tekee työtään, puista huolestuneelle naiselle ei ilmeisesti tarvitse edes vastata asiallisesti.
Minua ja muutamaa muuta harmitti syvästi. Puunkaadot tilannut henkilö tuli hänkin paikalle – ja yhtyi lopulta harmitteluun nähtyään linnunpoikaset. Lintujen pesimäaika ei ollut juolahtanut mieleen.
