Sata vuotta vedossa
Kansa saa sellaisen hevosen kuin se ansaitsee. Suomenhevonen on työteliäs, vaatimaton ja nätisti pideltynä hyväluontoinen kuorman kiskoja, joka tarvitsee vähän tilaa omalle tahtomiselleen.
Vanha Ämmä ei pidä porkkanasta. Ei sillä hampaissa mitään vikaa ole, vaikka se onkin jo 16-vuotias, ei vain ole koskaan pitänyt. Näillä tuliaisilla ei siis tuttavuutta hierota. Omenat kyllä kelpaisivat, mutta mistä niitä nyt pahimpaan rospuuttoaikaan tänne Kurun sydänmaille olisi rahdannut.
Vanha Ämmä on Iso-Viidan tilalla kotoperäinen hellittelynimi Tippa-Analle. Vieraan sanomana siinä ei ole riittävästi respektiä, jota tänä vuonna erityisesti tarvittaisiin, kun suomenhevonen viettää 100-vuotisjuhliaan.
Suomalaiseen maatiaisrotuun oli lorahtanut venäläisten varuskuntahevosten perimää, kunnes suomenhevosen kantakirja 1907 avattiin ”puhtaan siitoksen periaatetta noudattaen”. Porkkanaa vieroksuvan Tippa-Anankin emäkirjaa voi seurata aikojen aamuun saakka.
Hevostilalla kypsyvät ensimmäisenä, heti hankien vajuttua, paskanmarjat. Hevonkikkareiden rypästymät ovat kuin pakkasen puristelemat jättiläislakat. Analla on aitauksessa seuraa, nelivuotias LP Railatar, jonka kanssa isäntä, Erkki Harjula, aikoo ravia ajaa, kunhan itse ehtii eläkkeelle ja valmentamiseen keskittyä. LP-yhdistelmä pikkutamman nimen edessä tarkoittaa sitä, että se on Lempisen Pertin kasvattama, Punkalaitumelta kotoisin. Hevosen sukutaustoista ja kasvattajasta ollaan paremmin selvillä kuin avioliittoja solmittaessa.
Railatar ei kronkeloi porkkanan kanssa, mutta ei rouskiessaan myöskään muista, miten kuvaustilanteessa tulisi sievistellä. Isäntä kuiskaa sille, että ”korvat eteenpäin”, ja nehän napsahtavat heti fotogeneettiseen sojotukseen. Emäntä, Irma Tammipuro, on joutunut myös tulemaan aidalle, sillä Railattarella on malttamattomuusongelma. Se ei millään tahdo pysyä langan takana, kun kaveri lähtee ajoon, ja siksi emännän on saateltava, ”me jäädään mäelle”, Railatar pilttuuseen.
Nyt on kiire. Hanki haihtuu, tirpat riehuu viidassa, leppä jo pölähtelee, pälvet tekevät pyörteinä pieniä kesiä ja jokunen rankapino on metsän rintuuksista vielä kotipihaan ajamatta. Ne on sieltä polttopuiksi rekikeleillä kiskottava.
Päivätöistä tullut isäntä, metsähallituksen metsuri, syö sukkelaan. Hevoset on aamulla päästetty aitaan. Ana on valmiustilassa, erityisen valmiina, sillä edellisenä päivänä se ei ole ollut valjaissa, kintereisiin on kertynyt energiaa ja emäntä arvelee, että sillä saattaa olla ”piru päällä”.
Tallin solaan tullaan maltillisesti. Isäntä ja Ana ovat olleet työpari kymmenen vuotta, samaa mieltä tässä kuljetaan. ”Rauhallinenhan se on”, Harjula sanoo, ”mutta oman pään ottaessaan kipakka. Jos hevoselta on ajettu luonto pois, sillä ei ole metsään menemistä. Kun hevosta pitää pikemminkin hillitä eikä käskeä, niin silloin se tykkää vetämisestä. Sen jo äijä-vainaa opetti.”
Ennen aisoihin asettelua isäntä sukaisee muutaman pitkän vedon. On talvikarvan lähdön aika. Hevoset vaihtavat karvansa kesäkuosiin, ihmiset vain harmaantuvat kesät talvet.
Ana on vuohisukkainen rautias (punaruskea, kuten yli 90 prosenttia suomenhevosista on) tai voi sitä laukiksikin sanoa. Leveä valkoinen päistäre ulottuu otsalta turvalle.
Luokki kiinni aisoihin, länget kiinni luokkiin, rinnusremmi kiinni, mutta mihin tuota setolkkaa nyt tarvittiinkaan?
”Mitä enemmän remmejä”, isäntä sanoo, ”sitä huonompi juttu. Paras käydä istumaan, tai voi siellä jalaksillakin seistä, kunhan pitää tolpista kiinni.”
Kun tasamailla mennään, ei parirekikään viipota ja suomenhevosta pidetään muutoinkin varmajalkana. Ei nulju Anankaan nilkka, luisto on hyvä ja luntakin vain vetäjän vuohisiin.
Jalaksilla seisten tulee vanhakantainen olo. Aikoinaan jalaksia yhdisti pajusta kierretty side, seistiin siis takapajulla. Sana sai myöhemmin toisenlaisen merkityksen. Takapajula tarkoittaa kaikkinaista jäljessä olemista, kehityksen perässä nysväämistä.
Hevosvetoisesta agraarikulttuurista on jäljellä paljon muutakin sanastoa: ”talli”, ”saada aisoihin”, ”aisankannattaja”, ”potkia yli aisojen”, ”suitsia”, ”hevostella”, ”kuin varsat laitumella”, ”korskua”, ”hirnua”, ”vikuroida”, ”vetää länget kaulaan”.
Rantteelle on sen verran lyhyt matka, ettei esihistoriallisiin aikoihin saakka ehdi vajota. Aisa, länget, päitset ja kuolaimet kuuluvat joka tapauksessa suomenkielen vanhimpaan sanastoon, vuosituhansia käytössä olleeseen.
Harjula ei yritä päästä hikeen, sen verran vain, että puu liikkuu. Reen tolppien päässä on u:n muotoiset ”kourat”. Tukkisaksilla nostaen latvapää hankaan, sitten heivautetaan, ja jo on tyvikin reessä. ”Painovoima on helpompi kuin nostovoima”, Harjula sanoo. Ana odottelee kuorman syntyä rauhassa, vasenta takajalkaansa lepuuttaen. Se tietää, ettei isännän hevosmiehen eetokseen kuulu ajatus siitä, että ”kun kerran tuon jaksat, niin jaksat vielä tämänkin”.
Kainuussa on, kun ihan suoraan ei kehdata ihastella, sanonta, että sitä on ”helppo katella”. Suomenhevosta on.
Teksti Risto Lindstedt
Kuva Hannu Lindroos
Lue koko juttu SK:sta 16/2007.
Aiheesta lisää
Suomenhevonen 100 vuotta
Wikipedia: Suomenhevonen
Wikipedia: Suomenhevosen historia
Hevosmaailma.net: Suomenhevonen
Johannan suomenhevossivut