Talvivaara: Aili oli kohutun kaivosalueen viimeinen asukas
SK:n arkistoista: Mäkituvassa oltiin autuaan tietämättömiä maan uumenissa piilevistä rikkauksista.
Nainen on pieni mutta sitkeä ja jäntevä, kuin kataja.
Aili Suutari töpöttää rinnettä alas poljetussa lumihangessa. Tuonne vasemmalle, käsi viittoilee, siellä se on, lapsuuden leikkikallio.
”Se korkea harjanne, se oli tärkeä meille.”
Kallionnyppylälle tehtiin uuni ja värkättiin sisarusten kanssa käpylehmiä. Elettiin 1920-luvun loppua, pula-aikaa.
Aili oli syntynyt vuonna 1921 Autiojärven rannassa Sotkamon Naapurivaarassa. Sitten isä Johannes Korhonen oli savottareissulla ostanut vanhan torpan, Mäkituvan, joka seisoi luonnonharmaana keskellä salometsää, 25 kilometriä Sotkamosta etelään.
Oli kolme lehmää, kaksi hehtaaria peltoa ja lampia.
Aili osoittaa etelään, Kuusilammen suuntaan. Tummasta vedestä pyydettiin haukia, ahvenia ja särkiä talven varalle, kun syksyllä teurastettu ja palvattu vasikka oli syöty.
”Särjet oli isoja, sellasia lotteroita. Isä tykkäsi niistä niin.”
Taivaanranta punertaa. Ennen lännessä levittäytyivät upottavat vetiset rimmet. Lakat kultasivat suon.
Nyt siellä ammottaa yli kaksi kilometriä pitkä, kilometrin leveä ja 400 metriä syvä avolouhos, Euroopan suurin nikkelikaivos. Rouhitussa, paljaassa maisemassa jättimäiset maansiirtoautot, dumpperit, näyttävät ryömiviltä muurahaisilta.
Aili tuijottaa lumista leikkikalliota. Se on ehjä. Vielä.
”Jospa siinä ei ole mittään hyvvee.”
Lehmät olivat kaikki kaikessa. Maidon, voin ja lihan lähde, elinehto Mäkituvassakin.
Siksi Aili ei avannut koskaan koulun ovea, navetan vain.
Lähimpään kouluun Tuhkakylälle oli kymmenen kilometriä. Ei sitä pikkutyttö olisi jaksanut päivittäin kulkea, eikä ollut rahaa maksaa kortteeria, majoitusta. Äiti Maria opetti neljä lasta lukemaan ja laskemaan, vain nuorin Riitu pääsi kiertokouluun.
Kainuun Sanomat oli Ailin aapinen, pyhinä virsikirja ja Raamattu.
Isä oli savottakämpillä pitkiä aikoja. Aili, toiseksi vanhin lapsi, kulki pihapiirissä, kartanolla, äidin perässä. Nupopäiset kyytöt oli lypsettävä, vedet kannettava, heinät korjattava suo- ja lepikkoniityiltä, turnipsit kasvatettava karjan rehuksi.
Ja isän tupakka oli kitkettävä tarkasti, isot lehdet kuivattava kessuksi.
Isän sukulaismies piti kauppaa Talvivaarassa. Vähillä markoilla ostettiin jauhoja, ryynejä, sokeria ja kahvia.
Kainuussa nälkä oli niittänyt väkeä 1800-luvun kurjina vuosina. Puute kummitteli yhä, mutta Mäkituvan pirtissä oli ruokaa, vähintään naurispaistikkaita ja pottupuuroa, vaikka lehmät olisivat olleet ummessa.
Maito säilöttiin voiksi. Aili kirnusi kylmästä kermasta keltaista pyhävoita myyntiin. Siitä oli pestävä kirnupiimä huolella pois, muuten kauppias motkotti.
Arkivoi oli hapanta ja vaaleaa, höppävoita.
Sunnuntai oli leivontapäivä.
Nyt uunin suuluukku retkottaa auki pohjoisviimassa. Kivikasa on ainoa, mitä Mäkituvasta on jäljellä, hirsirunko on purettu ja siirretty pois.
Aili seisoo kintaat kädessä raunion vieressä.
”Se oli kuuvven leivän uuni.”
Ruisleipä leivottiin juureen. Myös reikäleipää, hienoa leipää ja ohrarieskaa paistettiin, ja voimasilmäpullia, lasten herkkuja.
Kylillä oli ollut vuosisatojen ajan omat paikat, joista oli louhittu kivet vuolukiviuuniin. Seudun kallioperä oli houkutellut kauempaa, Tornion ruukin työporukka oli yrittänyt erottaa malmia jo 1700-luvulla. Myös hopeaa oli etsitty, ja kansan suussa Talvivaara tunnettiin kauan Hopeavaarana.
Mäkituvan uunin ainekset haettiin Talvijoen varresta, jossa oli tuliperäistä vihreäkiveä. Isä Johannes etsi kovia ja pehmeitä kiviä. Kovilla vuorattiin uuni, ja pehmeät, hiekkaisemmat kestivät tulipesässä suuria lämmönvaihteluja.
Syvemmällä kallioperässä oli mustaliusketta, merenpohjan sedimenteistä kovassa paineessa syntynyttä kiveä. Tummassa, kiisujen täplittämässä malmissa oli nikkeliä, sinkkiä, kuparia ja kobolttia.
Mäkituvassa oltiin autuaan tietämättömiä maan uumenissa piilevästä valtavasta esiintymästä.
Lehmiä ei voinut jättää edes sodan takia. Kun talvisota alkoi marraskuussa 1939, äiti Maria ja neljä lasta lähtivät evakkoon Alavieskaan Pohjois-Pohjanmaalle.
Mutta 18-vuotias Aili ei. Lypsettävät uskottiin hänen vastuulleen.
Ikkunat piti peittää, ja uunia oli lupa lämmittää vain öisin. Se oli kova talvi, lehmille oli sulatettava vesi lumesta.
Lähin naapuri Viteikko oli kolmen kilometrin päässä. Onneksi desanteista ei ollut pelkoa, raja oli kaukana. Kylällä Aili kävi ihmettelemässä venäläisiä vankeja. Ei niiden mölkötyksestä mitään ymmärtänyt. Mutta rahaa niillä oli, luottovanki kulki vartijan kanssa ostamassa maitoa ja voita.
Välirauhan aikana ja jatkosodan alussa korvessa kaikui taas poran ääni. Saksalaiset ottivat näytteitä kalliosta.
Kun aseveljistä tuli vihollisia, saksalaisilla oli niin hoppu lähtö, että poranterä jäi kallioon kiinni.
Kaksi keltaista porausvaunua seisoo telaketjujen päällä Mäkituvan pihalla. Vanha omenapuu sinnittelee paljaana talven yli.
Aili nousee autoon. Vaaramaisemaan hiipii hämärä.
Lahnasjärven risteyksestä käännytään vasempaan. Opastaulussa on tehtaan kuva, Talvivaaran kaivos. Jäinen maantie on hiljainen, kemikaalirekka pöllyttää irtopuuteria.
Ennen kaivosta on tienviitta oikealle, Malmiranta. Uusi kyltti muistuttaa kaivosalueesta.
Tänne Aili tuli vuonna 1946, lopputaipaleen pitkospuita pitkin.
Hän oli tutustunut Eino Suutariin Alatalon nurkkatansseissa. Tytöt aina häneltä viedään, Eino oli sanonut, mutta tätä ette vie. Raatemäen talossa tanssittiin häitä, naiset joivat kahvia, miehet pontikkaa.
Auto pysähtyy Malmirannan pihaan. Vastassa on kolme suurta kuljetuskonttia.
Aili esittelee: Tuossa on kalikkaliiteri, tuossa navetta, se oli ennen pirtti, ennen kuin uusi talo valmistui. Ja tuolla rannassa on savusauna ja piipullinen sauna. Järvi on Kolmisoppi, ja sen takana kohoaa Sopenvaara.
Aili kopistelee sisään, kauhaisee kaivovettä metallisangosta ja laittaa kahviveden porisemaan. Nurkissa lojuu täysiä jätesäkkejä ja muovipusseja.
Pöydällä on kämppäkattaus, paperilautasia ja muovimukeja.
Pian kahvi höyryää tummanruskeana. Tuoreiden ruisleipäviipaleiden päälle on levitetty tuhdisti voita.
Aili istuutuu, laittaa sokeripalan suuhun ja hörppää mukista.
”Voe että täällä olisi hyvä olla kesällä!”
Aimo syntyi 1947, Laila 1948.
Äitiyspakkauksessa oli paperisia vaatteita. Aili, joka oli käynyt ompelukurssin, kursi vanhoista vaatteista pienille päällepantavaa.
No nyt niitä lapsia ruppee siunnaantummaan, kyläläiset olivat puhuneet. Se loppu nyt, Aili oli ilmoittanut. Päätös piti kauan. Senja tuli 1960, Veijo 1962.
Eino teki kapeaa tiliä savotoilla. Aili huolehti kantturoista ja katraasta. Juuri tässä järjestyksessä, neljä lypsävää olivat tärkeimmät. Lapset kutsuivat tiukkaa äitiä valtionemännäksi.
Aili ei enää kirnunnut maitoa voiksi, vaan möi sen Sotkamon meijeriin. Aluksi kermana, sitten maitona.
Maitoa säilytettiin kaivossa ja lähteessä ennen kuljetusta. Kesällä hän lykki maitokärryjä, talvella otti reen ja aisat, haki luokin ja valjasti Tavin.
”Sitten lähettiin. Se oli ravakka tamma.”
Nuorimmat lapset hän otti maitoreissulle rekeen, peitti veltin, lammaspeitteen alle. Kohta ne jo nukkuivat.
Pientilalla oli työtä loputtomasti. Keväällä parkattiin kuorta pölleistä, kevätkesällä istutettiin metsäyhtiöiden taimia, loppukesästä poljettiin ja suolattiin heinä latoihin, syksy marjastettiin.
”Niitä kyllä tuli niitä marjoja, kun vaan oli metässä.”
Hevosella ajettiin saavikaupalla hillaa Kalliojärven rannasta. Hakkuuaukeat puskivat vadelmaa. Lumi oli jo maassa, kun Aili ja lapset riipivät viimeisiä puolukoita metsästä.
Isä souti tai hiihti Kolmisopen yli kauppaan kerran viikossa. Jauhoja, sokeria, kahvia, niin kuin aina.
Sunnuntaisin tuoksuivat ruisleipä ja pulla, ”ratiossa” kuului metronomin tikitys.
Tuli rätisee leivinuunissa, oranssi hehku kajastaa pirtin seinällä.
Aili tarttuu pitkin, vahvoin sormin hiilikoukkuun, kokoaa hiillosta, hakkaa kasaan, odottaa tovin, hakkaa uudelleen.
Sitten hän istuutuu punaiseen, matalaan keinutuoliin ja ristii sormet.
Pieni kattolamppu levittää tupaan himmeää valoa.
Seinäkello kumahtaa. Puoli neljä.
Seinäkello on Valmet. Se on ainoa Valmet talossa.
Isä Eino ei ostanut koskaan traktoria, naapurin miehet kyntivät Malmirannankin pellot. Moottorisaha metsurilla oli, amerikkalainen McCulloch. Se oli keltainen, iso ja painava, talviöisin sitä säilytettiin uunin edessä.
Vanhemmilla ei ollut ajokorttia. Mutta auto tuli vuonna 1968, kun Aimo-poika sai kortin.
Auto oli tuliterä, vaaleansininen Ford Escort.
”Se oli isänsä mukana töissä, pöllin päässä”, Aili muistaa. ”Se ei pannut minnekään, se oli niin nuuka poika.”
Televisiota ei ollut eikä puhelinta. Kun Aili oli ollut Kajaanissa synnyttämässä Senjaa, isä lähetti tyttäret soutamaan järven yli Jaskan kauppaan. Kauppias soitti synnytyslaitokselle.
Lapset palasivat ja kertoivat isälle tärkeän asian: Tyttö tuli.
”Sinne puhelimmeen ei lähetty tyhjää höpättämmään”, Aili sanoo.
Senja muutti oppikouluun Sotkamoon vuonna 1970. Kun hän lomaili Malmirannassa, sinne oli ilmestynyt lankapuhelin. Nyt linja on revitty pois.
Pellosta ja karjasta ei ollut enää perukan lapsille elantoa. Malmirantaan jäi vain Veijo-poika. Hän oli töissä mittamiehenä, kun Geologian tutkimuslaitos aloitti vuonna 1977 perusteellisen kartoituksen seudun malmivaroista.
Alueen geologinen yleiskartoitus oli tehty vuosisadan alussa. Vuosina 1960–1962 Suomen Malmi Oy oli löytänyt mustaliuskeesta korkeita nikkelipitoisuuksia.
Maanalainen salaisuus raottui.
Kolmen vuoden aikana tehtiin lohkare- ja litogeokemiallisia tutkimuksia, matalalentomittauksia, syväkairauksia. Geologit arvioivat, että Kuusilammen ja Kolmisopen alueella oli arviolta 300 miljoonaa tonnia mustaliusketta. Sinkkiä oli kivessä 0,53 prosenttia ja nikkeliä 0,26 prosenttia.
Kuusilammen esiintymä oli Ailin entisen ja Kolmisoppi nykyisen kotitalon alla. Valtaukset omisti valtionyhtiö Outokumpu.
Aili keitti Geologian tutkimuslaitoksen työmiehille ruokaa. Aviomies Eino poseerasi malmikivi kainalossa Kainuun Sanomissa. Kaivos voi joskus tulla, mutta ei minun elinaikani, hän oli todennut lehtimiehille.
Joulukuun aamuna 1982 Aili laittoi kahvia, Eino lähti viemään lehmille heiniä.
Lehmän viereen kaatui. Aivoista oli katkennut verisuoni.
Kahvi on jäähtynyt pannussa. Aili kaataa kuppiin, hymyilee.
Kylmä kahvi kaunistaa.
Hirsiseinällä roikkuu hevosen aisakello. Vuonna1983 teurasauto vei lypsylehmät, vasikat perässä. Viimeiseksi luovuttiin hevosesta.
”Ei niistä olisi raaskinnu luopua, mutta nuoremmat oli muissa töissä.”
Outokumpu jatkoi malmitutkimuksia 1990-luvulle asti. Kaivoshanke haudattiin. Kivessä oli liian vähän metalleja, ja bioliuotus, uusi menetelmä, oli riskialtis.
Aili vietti eläkepäiviä Malmirannassa. Kantoi kaivovettä, lämmitti saunan pataa, paistoi leipää ja lämmitti pirttiä. Istutti perunat, sipulit, valkosipulit, porkkanat, kitki ja korjasi sadon. Pensaat puskivat marjoja pihalla, metsässä odottivat sienet ja marjat. Kolmisopesta nousi kalaa.
Malmirantaan, syrjäiseen taloon, ei koskaan vedetty sähkölinjaa eikä vesijohtoa.
”Ne on niin kalliita, ei kehtoo laettoo”, Aili sanoo.
Navetan takana on kahden reiän huussi. Pirtin lattialla makaa kaksi akkua. Ne ladataan aurinkopaneelilla ja kannettavalla aggregaatilla. Akut antavat virran lampuntuijuun ja matkatelevisioon.
”Poika se enempi”, Aili vähättelee televisiota mutta myöntää: ”Kaonniit ja rohkkeet, ne pittää kattoa. Ja uutiset.”
Saunalla Veijo virittää tulta pataan ja kiukaaseen, illalla kylvetään.
Ikkuna on peitetty, niin kuin sota-aikana.
Sunnuntai valkenee turkoosinsinisenä. Talvivaaran liuotusaltaiden yllä leijailee sankka usvapilvi.
Malmirannassa musta kissa, Musti, tuijottaa ikkunasta ulos. Talitiaiset ja punatulkut nokkivat lintulaudan siemeniä, ulkomittarin viisari osoittaa –19:ää.
Aili nostaa pannun kaasuliedeltä, kaataa kertakäyttökuppeihin.
”Ottakeehan kahvia.”
Pirtin ovi kolahtaa taajaan. Lapset Senja ja Laila tyhjentävät kaappeja, komeroita ja varastoja, Veijo inventoi vinttiä. Yhdessä rasiassa on pieniä, kulmikkaita malmikiviä.
Tytär Senja sanoo, että äiti on viimeinen huonekalu, joka talosta kannetaan ulos. Vihoviimeinen takaraja on tiistaina 17. tammikuuta 2012 kello 24, silloin Malmirannasta on poistuttava.
Siihen on 57 tuntia.
Vuonna 2004 kaivosinsinööri Pekka Perä hankki eurolla Talvivaaran kaivosoikeudet Outokummulta. Hän osti saman tien kahdella eurolla euron kolikkonsa takaisin ja talletti sen kassakaappiin.
Talvivaara sai tarinan, kaivos alun.
Oikea Talvivaara, suojeltu korpimetsä, oli kaivospiirin ulkopuolella, mutta nimi oli iskevä, parempi kuin Mustamäki, johon rakennettaisiin nikkelitehdas, tai Kuusilampi, johon kaivettaisiin avolouhos.
Kaivoshanke oli lupaus tulevaisuudesta. Maaperän bakteerit pistettäisiin syömään kainuulaista kalliota, irrottamaan metallit mustaliuskeesta. Ja työtä neljällesadalle ja neljänneksen lisäys entisen nälkämaan bruttokansantuotteeseen.
Talvivaaraa siivitti myönteinen julkisuus. Bussit kuljettivat tuhansia ihmettelemään maansiirtokoneita, murskekasoja ja pystytettävää nikkelitehdasta. Jos luontoon jotain valuisikin, se olisi puhtaampaa kuin järvivesi, vieraille vakuutettiin. Ja sitten juotiin kahvit kaivosyhtiön piikkiin.
Malmirannassa Aili Suutari ja lapset aloittivat hiljaisen taistelun. Tila oli 60 neliökilomerin suuruisen kaivospiirin sisällä. He tekisivät kaikkensa, jotta Malmiranta säilyisi suvun omistuksessa ja käytössä.
Taivalvaaran ympäristölupa hyväksyttiin maaliskuussa 2007. Suutarit valittivat luvasta Vaasan hallinto-oikeuteen. Kun he olivat hävinneet hallinto-oikeudessa helmikuussa 2008, he hakivat oikeuttaan korkeimmasta hallinto-oikeudesta. Ratkaisu annettiin marraskuussa 2008: Hallinto-oikeuden päätöstä ei muuteta.
Tytär Senja vetosi vielä presidenttiin. Vastaus Mäntyniemestä: asia ei kuulu presidentin toimivaltaan.
Vaihtoehdot olivat vähissä: nopea häätö tai sopimus kaivosyhtiön kanssa.
Aili valitsi pienemmän pahan. Jos hän möisi Malmirannan vapaaehtoisesti, tilalla voisi asua vielä kaksi vuotta.
Veijo antoi valtakirjalla Ailin nimen. Samaan aikaan kaivosta ryhdyttiin ajamaan ylös. Lähikylissä sen kuuli ja haistoi. Räjähdyksistä levisi tahmeaa hiilipölyä, ja nikkelitehdas tussautti mädäntyneen kananmunan hajua.
Jätevedetkään eivät olleet puhtaita. Sulfaattipäästöt suolasivat neljän järven pohjan. Myös Kalliojärven, jonka rantasoilta Aili oli rohmunnut lakkoja.
Vuonna 2011 ympäristöongelmat ponnahtivat valtakunnan uutisiksi. Ympäristöministeri hiillosti, viranomaiset kiristivät valvontaa.
Yhtiö lupasi pistää päästöt kuriin ja parantaa tiedotusta asukkaille. Mutta moni kainuulainen oli menettänyt luottamuksen. Huolta herätti myös uraani, jonka talteenottoon yhtiö haki lupaa. Uraanin erotus lisäisi kemikaalien käyttöä.
Kaivosyhtiö halusi laajentaa kaivospiirin 130 neliökilometriin, liuotusaltaille ja sivukivelle tarvittiin lisää tilaa. Maan alla oli 1 550 miljoonaa tonnia kiveä, kaivettavaa vähintään 46 vuodeksi.
Talvivaara julkaisi 3. tammikuuta 2012 pörssitiedotteen: viime vuoden tavoite, 16 000 tonnia nikkeliä, oli toteutunut.
Osake ampaisi viidenneksen nousuun. Kymmenen pankkiiriliikettä neuvoi ostamaan Talvivaaraa.
Malmirannassa päivä piteni, mutta aika väheni. Kahteen vuoteen oli neuvoteltu vuoden jatko, sitten kaksi viikkoa, ja vielä kaksi päivää.
Enää ei, kaivosyhtiö oli ilmoittanut.
Aili istuu keinussa. Huivi suojaa harmaanvalkeita hiuksia, jalassa on kumisaappaat, päällä tikkitakki.
Takki roikkuu hartioilla. Se on isännän, Einon.
Seinäkello lyö kolme kertaa. Aili tarttuu pitkään koukkuun. Hän sihtaa pankon päälle, nykäisee yhden pellin auki, sitten toisen. Kohta uunissa hupattaa valkea.
Aili palaa kiikkustuoliin, hieroo sormiaan.
Mikä täällä olisi elellessä. Kaivos tuskin laajenee Kolmisopen valtaukselle hänen elinaikanaan. Nyt järvestä otetaan kaivoksen vesi. Säännöstely uhkaa rantasaunaa, mutta ei pirttiä. Kaivovesi on juotavaa. Hajut ja pölyt eivät ole juuri kiusanneet, tila on vaarojen suojassa.
”Sota-ajasta on oltu. Se tuntuu että se on koti tässä.”
Kylällä, Sotkamon torin lähellä, on uusi koti, kaksio. Mutta siellä ovat tyhjät seinät, ei mitään puuhaa käsille.
Ailin veli Jaakko asui Mäkituvassa, kunnes oli pakko muuttaa louhoksen tieltä pois. Sotkamossa Jaakko oli aikaisin liikkeellä, haahuili kylällä kuin orpo vuoden päivät. Sitten kuoli pois.
Viime keväänä Aili istutti kasvimaahan aareittain perunaa. Jauhoista Rosamundaa ja säilyvää mustaa perunaa, Vanhaa Mustaa. Runsas sato on säilötty maakellariin.
Aulin kasvoille leviää salaviisas virne.
”Ne pittää varastamalla hakea omat pottunsa kesällä.”
Kaappikello surahtaa yhdeksän kertaa. On tiistai-ilta. Aili nukkuu pirtin keinutuolissa.
Senja herättää äidin.
Närhelle pitäisi viedä ruokaa, Aili pyytää. Enää ei ruokita, tytär sanoo, enää ei tule jatkoaikaa.
Nyt on lähdettävä. Aili kiroaa, kiroaa toisen kerran. Eihän ihmistä nyt pakkaseen voi ajaa.
Sitten hän alkaa pakata nyssäköitä.
Kuljetuskontit ovat täynnä tavaraa. Harava- ja niittokone. Sänki- ja peruna-aura, karhi ja piikkiäes. Rukki ja maitokärry. Puuhevonen ja Tunturi-mopo. Yhdessä kontissa on siistissä pinossa kuivia klapeja.
Keskiyöllä Senja käynnistää Ford Focuksen, Aili astuu viereen.
Auto kääntyy Malmirannantielle. Punaiset perävalot katoavat säkkipimeään.
Juttu on ensi kerran julkaistu Suomen Kuvalehdessä 4/2012.