Täydellinen vanhustenhoito - millaisen vanhuuden sinä haluaisit?
Vanhanakin olemme eloisia ja juroja, viisaita ja tyhmiä. Ihmisten perustarpeet kuitenkin säilyvät samana.
Kyllikki Sutinen ja Riitta Tuomala (oik.) osallistuivat kristillisdemokraattien järjestämälle rollaattorimarssille Helsingissä 8. toukokuuta 2010. Kuva Sari Gustafsson / Lehtikuva.
”Suurin ennakkoluulo vanhuudesta”, sanoo sosiaaligerontologian professori Jyrki Jyrkämä, ”on se, että vanhat ihmiset ovat yhtenäistä massaa. Monenkirjavuus ja erilaisuus lisääntyy koko ajan, ja se jää helposti näkymättömiin.”
Niinpä niin: vanhanakin olemme eloisia ja juroja, viisaita ja tyhmiä. Joku säästyy geriatrisilta sairauksilta, useimpiin jokin niistä iskee. Yhdellä toimii pää mutteivät jalat, toisella jalat muttei pää.
Ihmisillä on kuitenkin samat ihmisyyden perustarpeet, ainakin jos uskomme 1940-luvun psykologian klassikkoa Abraham Maslowia. Ne ulottuvat ravinnon ja unen kaltaisista elinehdoista turvallisuudentarpeeseen, siitä yhteenkuuluvuuden kaipuuseen ja edelleen arvostuksen hakemiseen ja itsensä toteuttamiseen.
Jos vanhus määritellään ihmiseksi, joka vanhuuden takia tarvitsee jonkinmuotoista hoivaa, ja oletetaan, etteivät inhimilliset tarpeet katoa vanhanakaan, miten hoivata niin, että tarpeet täyttyvät? Mitä olisi täydellinen vanhustenhoito?
Suomen Kuvalehden numerossa 49/2010 hyvää hoivaa pohditaan viiden eri perustarpeen kautta. Tässä niistä yksi.
Arvostus ja arvokkuus
Yksi yleisinhimillinen tarve on psykologi Maslowia mukaillen arvostus. Se, että toiset arvostavat, että koetaan arvokkuutta, että kunnioitetaan itsekin itseä.
Ulvilalaisessa Pappilanlammen palvelutalossa arvostuksen aakkoset oivallettiin henkilökunnassa vuosia sitten. ”Vanhukset eivät asu meidän työpaikallamme, vaan me olemme töissä vanhusten kotona”, kiteyttää palvelutalon johtaja Kaija Nieminen.
Arvostaminen on haastavaa silloin, kun vanhus ei olekaan herttainen ja hyväntuulinen mummon tai vaarin stereotyyppi. Dementia paitsi vie lähimuistia, myös muuttaa ihmisen käytöstä: esimerkiksi vetäytyväksi, levottomaksi tai aggressiiviseksi. Onko olemassa ”mahdottomia tapauksia”, joiden sielua ei enää tavoita, joita omaisten ja hoitohenkilökunnan vain täytyy kestää, turvautuen lääkkeillä ja sitomalla rauhoittamiseen?
”Luulimme että näin on, että heille ei voi tehdä mitään”, Nieminen kertaa kuuden vuoden takaista tilannetta Pappilanlammella.
Sitten henkilökunta alkoi selvittää, mistä kunkin haastavan asukkaan käytös juontui. Asukkaiden elämäntarinat selvitettiin juurta jaksain, osin omaisten avulla. Kun heidät tällä tavoin saatiin profiloitua, alkoi oudoille peloille ja haastavalle käytökselle löytyä yksilöllisiä selityksiä – ja niin henkilökunta oppi katsomaan tilanteita asiakkaan silmin ja ohjailemaan ongelmallista käytöstä lievempään suuntaan.
”Jos vanhus ei esimerkiksi suostu menemään suihkuun, se saattaa johtua siitä, ettei hän osaa. Suihku on saattanut hävitä hänen muistimaailmastaan. Ongelma voi ratketa sillä, että hankitaan kylpyhuoneeseen hänen lapsuudestaan tuttuja pesuvateja.”
Eräskin miesasukas kieltäytyi jatkuvasti menemästä vessaan tai pesulle, syömästä, ajamasta partaansa. ”Hän oli väkivaltainen, tuhri ja sylki, oli aivan kuin psykiatrinen potilas”, Nieminen kertoo. ”Hänen kohdallaan saatiin kaikki korjattua.”
”Kun hoidettavana on yksikin tällainen henkilö, se hallitsee koko yksikköä. Siihen menee hoitajien työaika ja työtyytyväisyys. Kun haastavan käytöksen muodot saadaan sammutettua, hoitajille jää uskomattoman paljon aikaa olla vanhusten rinnalla.”
Sanotaan, että jokaisen ihmisen pitäisi olla tarpeellinen?
”Se on ehdoton asia. Meillä kuntoutus tähtää siihen, että vanhuksen omanarvontunto kohoaa. Että hän saa päättää ja hän tietää. On yleinen ajatus, että palvelutalossa vanhuksen ei tarvitse muuta kuin odottaa keinutuolissa että palvellaan. Mutta kun aloimme korostaa kuntoutuksessa liikuntaa, myös asukkaiden sosiaalinen toimintakyky lisääntyi. Passaaminen on loppunut meillä kokonaan.”
Oikeastaan Nieminen haluaa kyseenalaistaa koko vanhustenhoito-termin: ”Eihän vanhuus ole sairaus, jota pitää hoitaa! Vanhukset tarvitsevat tukea ja turvallisuudentunnetta. Jos ’hoidetaan ja hoidetaan’, niin silloinhan hoidetaan vanhukset avuttomiksi. Eikä laitospaikoista silloin koskaan päästä eroon.”
Entä mitä palvelutalossa on olla toisille tarpeellinen? ”Se voi olla toisten kanssa seurustelua, joku osaa laulaa, joku lausua runoja. Joku voi huolehtia kukkasista ja se on hänelle hirveän tärkeä asia”, Nieminen sanoo.
Päällepäin näkyvä arvokkuuskin on laitoksissa tärkeää, sanoo ammattijärjestö Tehyn asiamies, pitkään lahtelaisvanhuksia hoitanut Tuulariitta Ruontimo.
”Esimerkiksi naisille pukeutuminen ja kampaukset ovat arvokkuuden ja arvostuksen kokemisen edellytys – niillä, jotka ovat tottuneet huolehtimaan ulkonäöstään. Kaikille meillehän se ei ole yhtä tärkeää. Ja ruokailussa useimmat meistä ovat tottuneet syömään katetun pöydän ääressä ja valitsemaan itse, eikä niin että kullekin vain tuodaan hänen annoksensa.”
Myös puheessa arvostus tai sen puute näkyy heti: ”Yksi ohitsepuhumisen muodoista, eikä valitettavasti ihan harvinainen, on se, että toista käsitellään lapsena. Kuin olisi ylivertainen oikeus tietää asiat paremmin kuin asianosainen itse. Tai mennään kiireen taakse, tehdään äkkiä eikä anneta ikäihmiselle aikaa olla mukana ja tulla kuulluksi.”
Ota osaa keskusteluun: millaisen vanhuuden sinä haluaisit?
Aiheesta lisää SK:ssa 49/2010 (ilm. 10.12.).