Kiitos kesästä Yle
Radion avaaminen on kuin kävisi avaamassa ulko-oven, tunnistaisi tulijan, pyytäisi sisään ja kysyisi ”mitä kuuluu”. Lauantaiaamuisin ovella ilmestyy esimerkiksi Minna Pyykkö maailmansa kanssa. Tulemme keskenämme toimeen erinomaisesti, meillä on samuuspiste. Minnan haastateltavien vastaukset mitä kuuluu -kysymykseen ovat tieto ja tarinat maailmasta, joka on ollut ennen meitä ja joka myös jälkehemme jää.
On ollut kova radiokesä. Harvemmin on uutisia kuunnellessa joutunut kiroilemaan. Nyt on ollut pakko useampaankin kertaan. Voimattoman ihmisen selfievastaisku. Ukraina, Gaza, Pohjois-Irak. Kaikkia niitä yhdistää olympiaalinen röyhkeys, häpeämätön pokerinaamaisuus. Tappava välinpitämättömyys. Ikään kuin olisimme edelleen matkalla Vanhasta testamentista kohti Ilmestyskirjaa. Tien näyttäjiä on riittämiin.
Häädetty häpeäntunto ja likvidoitu todellisuuden taju piilottelevat varmaan samassa paikassa toinen toistaan tukien ja vanhoja muistellen. Voihan olla, että tiedän aivan liian vähän, en osaa lukea oikein, en kuunnella tarkasti, mutta siitä huolimatta tuntuu, että meneillään olevien tuhokriisien osapuolet ovat asettuneet uhrin asemaan voittaakseen mielikuvasodan. Kaikki se, mitä he lausuvat, on loukatun mielipide. Ja siksi juuri väkivallan kantavaksi voimaksi jää väärinymmärretyksi tuleminen. Se tarkoittaa, että heidän omatuntonsa on puhdas. Vastaamatta jää, miten ja millä se on puhdistettu.
On ollut hieno radiokesä. Kiitos siitä. Yle Radio Suomen kuuntelijana on riemastuttavaa on ollut alueellisten toimitusten läsnäolo. Radioon on tänäkin kesänä palautunut iloa, letkeyttä, murteen rikkautta, arkijuurisuutta, mahdollisuus moniin hienoihin trippeihin. Vaikuttuneena olen kuunnellut tarinaa eläinten vanhainkodista, erityisesti sitä, miten hevoset käyttäytyvät tajutessaan lähestyvän kuolemansa. Mestari kertoo, miten pärekori syntyy. Yhden hetken verran maailma mahtuukin pärekoriin, ammattitaidolla tehtyyn esteettiseen eheyteen.
