Synkkyys lähti, maalaamisen taito jäi - Henry Wuorila-Stenberg inspiroitui päistä
Taideteollisen korkeakoulun ja kuvataideakatemian entinen opettaja avaa ensimmäisen näyttelynsä Suomessa kolmeen vuoteen.
Valtaosa Suomen 30–50-vuotiaista eturivin taidemaalareista on saanut korkea-asteen maalausoppinsa Henry Wuorila-Stenbergiltä, joka toimi ensin Taideteollisen korkeakoulun opettajana ja 1996–2005 Kuvataideakatemian opettajana ja maalaustaiteen professorina. Hänen entisiin oppilaisiinsa kuuluu myös mediataiteilija Jani Leinonen, jonka suosittu Tottelemattomuuskoulu-näyttely valtasi Kiasman ylimmän kerroksen viime syksystä tammikuun loppuun.
Wuorila-Stenberg (s. 1949) on paitsi suomalaisen maalauksen tämän hetken arvostetuimpia vanhempia valtiomiehiä myös merkittävä taidemaalari. Hänellä on poikkeuksellista perspektiiviä taiteen tekemiseen eri ikäkausina, läpi vuosikymmenten.
Wuorila-Stenberg viimeisteli taideopintonsa Itä- ja Länsi-Saksassa 1970-luvulla. Saksojen ajat olivat ankarat, ja alle kolmekymppinen maalari ”kiihdytti itsensä raivoon” työhuoneellaan Berliinissä. 2000-luvun alkuvuosina silloin viisikymppisen professori-taiteilijan lähipiirissä tapahtui kauheita, maalaukset olivat raa’an synkkiä ja maalausjälki yksityiskohtia myöten virtuoosimaista.
Vaikutelma oli yhdistelmä Hugo Simbergin kuolematauluja ja Britannian 1900-luvun merkittävintä maalaria Francis Baconia, joka maalasi nyljetyn oloisia miehiä.
