Arvio: RoboCop
Tieteiselokuvan uusintaversio korostaa sekä toimintaa että filosofisia ulottuvuuksia.
Ihmisyyden rajapintaa ja yritysvaltaa tutkinut RoboCop (1987) on toimintaelokuvan virstanpylväs.
Uusintaversio pitää viisaasti kunnioittavan etäisyyden Paul Verhoevenin alkuteokseen ja unohtaa sen heikot jatko-osat.
Brasilialaisohjaaja José Padilhan jenkkidebyytissä on nähty kiitettävästi vaivaa alkuperäistarinan versioimisessa.
Vuoden 2028 Detroitiin sijoitetussa tarinassa poliisirobotit ovat arkipäivää – paitsi USA:ssa, jossa laki kieltää moraalisten valintojen ulkoistamisen koneille. Lain kaataakseen robottikauppias (Michael Keaton) tarvitsee koneen, johon ihmiset voivat samastua.
Poliisinraadosta rakennettu RoboCop (Joel Kinnaman) täyttää omistajansa toiveet kunnes inhimillisyys puskee pintaan. Padilha nostaa etualalle Frankenstein-tarinan eksistentialistiset ulottuvuudet. Omantuntonsa kanssa kipuileva robottitutkija (Gary Oldman) jättää luomuksensa varjoonsa pohtiessaan, voiko moraalia olla ilman tunteita.
