Arvio: Kyyneleitä heruttava Äidin toive haukkaa liian suuren palan
Joonas Berghällin elokuvassa äitien tarinat ovat tunteellisia, mutta jäävät tyngiksi.
Voiko äitiyden kokemuksen tiivistää yhteen elokuvaan? Joonas Berghäll yrittää. Hänen edellinen dokumenttinsa oli yhdessä Mika Hotakaisen kanssa ohjattu Miesten vuoro. Se näytti suomalaisen miehen kuvia ja avautumisia raaminaan saunan lauteet. Itkut valloittivat sydämiä Suomen ulkopuolellakin.
Näyttöä siis piisaa, ja Äidin toive on paitsi rahoitettu kansainvälisesti, myös kuvattu neljällä mantereella sekä avaruudessa. Nepalissa eräs äiti elää suunnattomassa kurjuudessa. Yhdysvalloissa on äiti, joka on myös astronautti. Brittiäiti syyttää itseään poikansa kuolemasta liikenneonnettomuudessa. Venäläisäidin pojalle on tehty vaarallinen leikkaus. Lopussa sanotaan ääneen, että elokuva kertoo kaikesta, mitä äidit joutuvat lastensa vuoksi kestämään.
Berghäll yrittää pakata kahteen tuntiin jotain suunnattoman suurta. Tarinat ovat tunteellisia, mutta jäävät tyngiksi.
Kun tarinoita ei yhdistä mikään konkreettinen, elokuva luisuu eri suuntiin, usein ikävöinnin kuvaukseksi, pahimmillaan kurjuuspornoksi. Kummallisimmassa jaksossa strippibaarissa työskentelevän rutiköyhän meksikolaisäidin esityksen taustalla soi irvokkaasta huumoristaan tunnetun Rammstein-yhtyeen kappale Mutter, ”äiti”. Se ei ole ääntä baarista, vaan elokuvantekijöiden valinta. Vaikutelma on kornisti alleviivaava ja panee miettimään keinoja, joilla katsojaa manipuloidaan.
Äidin toive elokuvateattereissa.
