Arvio: Jaarittelua ja Veskua
Elämältä kaiken sain on yhtä laiska elokuva kuin Tie pohjoiseen. Tuleeko siitä yhtä suosittu?
Pitkän uran tehnyt Mika Kaurismäki on löytänyt menestyksen salaisuuden. Hänen nimensä on Vesa-Matti Loiri. Loirilla on Kaurismäen uudessa elokuvassa iso sivurooli, jota ei ole tarinan kannalta juuri motivoitu. Korneja elämänviisauksia ja loirimaista huumoria laukova juoppo veijarivanhus on elokuvassa yleisön vetonaulana.
Elämältä kaiken sain näyttää, kuulostaa ja tuntuu halvalta tv-elokuvalta. Juoneltaan se muistuttaa Salatut elämät -sarjan tahallisen huonoja elokuvaversioita. Lopussa draama pakotetaan järkyttävän kömpelösti trilleriksi.
Tarmokas Tiina (Armi Toivanen) ja epäkäytännöllinen Tomi (Peter Franzén) ovat pariskunta, joka muuttaa maalle pakoon elämän huolia. Riesana on talon isäntä, naisen isä Urho (Loiri). Mielensäpahoittaja-tyyppinen sukupolviasetelma unohdetaan kättelyssä. Pian Jani Volasen äreä rakennusmies kiinnittää Tiinan huomion. Kolmiodraaman taustalla miehen ujo goottitytär (Lenita Susi) ja Urho laulavat Elastista rannikkomaisemissa. Käsikirjoituksen oivalluksiin kuuluu, että pelottavan näköinen goottiteini voi osoittautua fiksuksi ja että remontoitava talo on ihmiselämän symboli.
Näyttelijät pitävät pintansa kohtuullisesti, vaikka dialogi on kankeaa ja hahmot paperia. Tuntuu, kuin tekijät eivät itsekään uskoisi tylsään tarinaansa.
Toisaalta edellinen Kaurismäki-Loiri-yhteistyö Tie pohjoiseen oli yhtä laiska. Siitä tuli suuri yleisömenestys, joten eiköhän tästäkin.
