Arvio: Keith Jarrett: No End
Pianisti Keith Jarrett uudistaa taiteilijakuvaansa neljännesvuosisadan takaisilla kotiäänityksillä.
Rakastetuinta Jarrettia on soolopianokonsertti Kölnistä. 1975 ilmestynyt The Köln Concert mainitaan usein samassa yhteydessä kuin Dave Brubeckin, John Coltranen ja Miles Davisin perusteokset.
Lyyrinen, vapautunut ja yllätyksekäs improvisaatio on leimannut Jarrettin levyjä. Niitä on kymmeniä, yksin ja lukemattomilla eri kokoonpanoilla, välillä klassiseen kallistuen.
Mitään No Endin suuntaistakaan Jarrettilta ei kuitenkaan ole kuultu. Jazz on tiessään ja pianosta kuuluu vain pari kilkahdusta. Keskiössä ovat sähkökitara ja rummut. Jarrett soittaa levyn kaikkia instrumentteja nokkahuilua myöten.
Yli puolitoistatuntinen No End on äänitetty Jarrettin kotistudiossa 1986. Solististen ihmetekojen sijaan tarjolla on sisäänpäin katsovaa kitaranhyväilyä, intialaisia vaikutteita ja hukattuja mahdollisuuksia ilmaisun tiivistämiseen.
Silti: välitön ja spontaani tunnelma tuo puutteineenkin piristävän kulman vakiintuneeseen kuvaan Jarrettista.
Risto Nevanlinna
