Alpakka

”Voisitko? Ihanaa. Kiitos.”

Se oli luontevin ja helpoin kohtaamisen alku, mitä olen todistanut pitkään aikaan.

Odotimme junaa Oulunkylän asemalla Helsingissä. Pimeä tiivisteli itseään, tuuli näykki.

Noteerasimme kanssaodottajan, nuoren naisen muovikasseineen. Silmänluontiviestillä varmensimme sen, minkä molemmat olivat havainneet. Meidän kylälle oli tultu lankaostoksille.

Istuimme vastakkain. Lankanainen oli innostunut, malttamaton. Hän kaivoi välittömästi yhden vyyhden kassistaan, näpri sidepaperin auki, oikoi ja silitteli, viritti sitten vyyhden polviensa varaan ja alkoi varovaisesti keriä.

Ajattelin, että tähän pitää ehkä puuttua. Nyt menee vaikeamman kautta. Meinaamiseksihan se meni. Vaimo ehti ensin, koska hänelle meinaaminen on vieras käsite.

Ja phuf vaan, kuin taikasauvan heilautuksella lähijunassa istui nokikkain kaksi toisilleen tuntematonta naista, ikäero runsaat 30 vuotta, ja tummanharmaa alpakkalanka vikkelöi heidän välillään, olisi varmaan helissyt ellei olisi niin unipehmeää ollut.

Siinä hämmentävässä tuokiokuvassa näin molemmat kutojaisoäitini, äitini, tätini ja sen pienen pitelijäpojan. Olin niin plusvanperfekteissäni, etten edes ymmärtänyt ottaa esille puhelinkameraa dokumentoidakseni millaisia kohtaamisia lähijunaelämässä voi tapahtua. Tai sitten herpaantuminen johtui siitä, että olin niin akuutisti lumoissani.

Osoittaakseni ajan tasalla olemista, arvelin työparille tulevan kiire urakkansa kanssa. Lankanainen sanoi, ettei mitään hätää, tässähän on aikaa vielä monta minuuttia. Hyvin ehtivät.

Uudenvuoden lupaus: kohtaamisen imperatiivi.

Siinä ehdittiin paljon muutakin. Lankanainen kertoi, miten oli saanut borrelioosin, pelännyt kuolevansa, saanut useita toispuoleisia halvauksia, mutta on nyt tervehtymässä, pystyy kutomaan pitkästä aikaa, on innoissaan, ystävä tulee saamaan kaulaliinan. Alpakkalanka kannatteli luottamusta, hetkeksi syntynyttä, koskaan palaamatonta.

Päämäärään saavuttuamme informoin, että palaamme samaa reittiä iltakahdeksan jälkeen, mikäli hän haluaa selvittää toisenkin vyyhdin. Lankanainen arveli siitä selviävänsä, kun oli jo menomatkalla niin hyvämieliseen vauhtiin päässyt.

Kymmenen minuutin junamatkasta kehräytyi kannatteleva kokemus kohtaamisesta. Olin ylpeä vaimoni tilanteenlukutaidosta ja aloin sorvata itselleni uudenvuoden lupausta, kohtaamisen imperatiivia.

Hämmentävät, pelottavat jos kohta lohduttavatkin kohtaamiset eivät jätä meitä tänäkään vuonna. Ne ovat mahdollisia kaikkialla ja niissä on kaikki mahdollista riippuen siitä, liikummeko mielenovi edes vähän raollaan vai tiukasti lukotettuna.

Kohdatuksi tuleminen on nähdyksi tulemista eikä sillä ole mitään tekemistä kustannustehokkuuden kanssa. Se on myös diagnoosivapaa vyöhyke, ketään ei voi määritellä vermeiden kunnon perusteella sen paremmin kuin vyötärön ympärysmitallakaan.

Kun kaikki voi tapahtua niin yksinkertaisesti, kun niin pienet sanat ja vähäiset teot pystyvät kannattelemaan niin suuria merkityksiä ja ilahtumisen aihioita, niin miksi jumal’auta sitä ei edes yrittäisi, kun tilaisuus siihen tarjoutuu. Sen tilanteen kyllä tunnistaa, kun on itsessään käynyt ja on myös muistanut käyneensä.

Koko vuodeksi riittänee pohdiskeltavaa siitä, miten pystyisi pitämään mielensä kohtaamiskunnossa niin, ettei sitä jähmettäisi pahanmakuiset ennakkoluulot ja luulemisen tukokset.