Mustaa ja valkoista
Olenko matalamielinen, kun Nelson Mandelan kuolemaa seurannut keskustelu herätti myös kriittisiä ajatuksia? Niinsanottu suurmieskultti taitaa aina kertoa enemmän kultin harjoittajista kuin sen kohteesta.
Kultissa häiritsee se, että asiat henkilöidään. Jos Mandela-kultti olisi kohteensa eikä kannattajiensa näköinen, se muistuttaisi rasismin vaikutuksista aiemmin ja nyt – Etelä-Afrikassa, Suomessa, Yhdysvalloissa. Apartheid oli ääripää ajatustavasta, että ihmisten erilaisuus tarkoittaa eriarvoisuutta ja erilaisia oikeuksia.
Toinen häiritsevä asia on historiattomuus.
On muitakin esimerkkejä siitä, kuinka hörhöilystä ja yhteiskuntajärjestyksen vastaisuudesta tulee ”kaikkien” kannattamia. Historian lyhytkin oppitunti osoittaa, että asenteet mustia, naisia, vammaisia tai ympäristönsuojelua kohtaan eivät ole koskaan muuttuneet poliittista ja taloudellista valtaa pitävien toimesta.
Suurmieskulttiin ja historiattomuuteen liittyy myös kunnian ottaminen toisten uhrauksista sekä teeskentely, että on aina ajatellut suurmiehen kanssa samalla tavalla.
Haluttomuus käsitellä nykypäivän yhteiskunnallisia ongelmia sopii kulttiin siksi, että ei tarvitse valita puolta nyt vaan jälkijättöisesti. Ikävä fakta on, että joudumme tekemään poliittiset ja moraaliset valinnat omana aikanamme.
Suosittelen perehtymistä virallisen Suomen suhtautumiseen Etelä-Afrikkaan, rotusortoon ja Mandelaan silloin, kun apartheid oli voimissaan. Vielä 1980-luvulla apartheidin ja Latinalaisen Amerikan oikeistodiktatuurien kritisoiminen leimattiin ”vasemmistolaisuudeksi” – riippumatta siitä, mikä taho (kirkko, kansalaisjärjestöt, opiskelijat, ay-liike) kritiikkiä esitti ja millä perusteilla.
Kylmän sodan kylmä ja mustavalkoinen asetelma väritti useimpien länsimaiden, myös Suomen, suhtautumista rotuerottelua ylläpitäneeseen Etelä-Afrikkaan. Tästä on mustaa valkoisella, jos haluaa ottaa selvää. Kauppasuhteet ja bisnes sekä kankea oikeisto–vasemmisto-jako ajoivat Mandelan ajamien ihmisoikeuksien ohi.
Olen vakuuttunut siitä, että ympäristön tuhoutumiseen liittyvät asiat ovat niitä, joiden äärellä ollaan kahdenkymmenen vuoden kuluttua miettimässä, kuka olikaan edelläkävijä, suurmies tai -nainen, kuka hörhö ja kuka kyyninen oman edun tavoittelija.
On oireellista, että esimerkiksi Sini Saarelan ajamat asiat henkilöitiin sinisilmäisen naiivin blondin sekoiluksi. Mandela leimattiin aikoinaan aggressiiviseksi neekeriksi.
Henkilöimisessä ei tarvitse kiinnittää huomiota asiaan. Henkilöiminen on kätevä tapa ylistää yksilön rohkeutta vuosien kuluttua kertomatta, mitä mieltä oltiin silloin, kun kannalla olisi ollut oikeasti merkitystä.
Kyse ei ole oikeisto–vasemmisto-jaosta vaan kyynisyydestä ja kaupallisten intressien menemisestä ihmisoikeuksien edelle. Suomessa oli punamultahallitus suurimman osan ajasta, jolloin Etelä-Afrikassa oli rotuerotteluhallitus. Virallisen Suomen saavutuksissa Mandelan ajamissa asioissa ei ole hurraamista. Politiikka muuttui vasta, kun alkoi näyttää moraalittomalta olla eri leirissä kansainvälisen yhteisön kanssa.
Vastoin Etelä-Afrikan demokratialiikkeen ja kansainvälisen apartheidin vastaisen liikkeen toiveita Esko Ahon hallitus poisti talouspakotteet vuonna 1992.
Helsingin Sanomien haastattelussa Mandelan kuoleman jälkeen Aho totesi, että ”Mandelalla oli visio”, mutta jätti sanomatta, että se ei ollut hänen johtamansa Suomen hallituksen visio.
