Judi Dench: Kaipaan Bondeja
Teinitkin ihailevat 78-vuotiasta tähteä.
Judi Dench kävelee ryhdikkäästi ja vaivattoman näköisesti. Ei uskoisi, että hän on seuraavalla viikolla menossa leikkaukseen, jossa koko polvinivel vaihdetaan.
Hän ei naura ääneen. Ei silloinkaan, kun hän kertoo hauskan tarinan tai sanoo jotain terävän humoristista.
Tiukkuus muistuttaa tunnetuimmasta roolihahmosta. Dench on esittänyt seitsemässä uusimmassa James Bond -seikkailussa agentin esimiestä, joka tunnetaan vain nimellä M.
Toisin kuin viileällä agenttipomolla, Denchin pidättyväisyydellä on rajansa: hän hymyilee sydämellisesti.
”Totta kai jään kaipaamaan Bondeja”, Dench sanoo. ”Tein niitä 17 vuoden ajan.”
Dench teki M:stä Bondin sijaisäidin. Uusimman 007-seikkailun Skyfall lopussa nimenomaan M on dramaattisten tapahtumien keskellä. Katsoja jännittää enemmän Denchin roolihahmon kuin Daniel Craigin Bondin puolesta.
”Ilmiömäisintä Skyfallissa oli ehkä se, että niin suosittu kuin se onkin ollut, kukaan ei paljastanut julkisuudessa juonenkäänteitä”, Dench pohtii. ”Se osoittaa, että elokuvaa todella rakastettiin.”
Eikä vain elokuvaa vaan myös henkilöitä ja sitä, miten Dench teki kivikovasta ja julmastakin roolihahmostaan sympaattisen.
”Selvää se on, että M olisi joka tapauksessa lähetetty eläkkeelle tiedustelupalvelusta”, näyttelijä sanoo kipakasti mutta pilke silmäkulmassa. ”Hänhän oli aika vanha. Minä taas olen henkisesti 29-vuotias, ainakin jos kysytään.”
Iso-Britanniassa Denchiä kutsutaan kansallisaarteeksi. Syyskuussa tuli kuluneeksi 56 vuotta siitä, kun hänet kiinnitettiin Lontoon maineikkaaseen Old Vic -teatteriin.
”Kun ensin tein pieniä rooleja, jäin aina lavan sivuun katsomaan, kun muut jatkoivat. Sillä tapaa, tarkkailemalla itseään taitavampien työskentelyä, oppii eniten”, hän sanoo.
”Näkee kymmenet erilaiset tavat tehdä yksi pieni asia.”
Pienistä eleistä on ollut taas kyse, kun Dench on aivan viime viikkoina palannut M:n rooliin, mutta siitä lisää myöhemmin.
Judi Denchistä, 78, puhuttaessa on helppo unohtaa, että hänen kansainvälinen tähteytensä alkoi verraten myöhään.
Uusi elokuva Philomena tuo hänelle melko varmasti uran seitsemännen Oscar-ehdokkuuden. Ensimmäisen Dench sai vasta vuonna 1997 kuningatar Victorian roolista elokuvassa Hänen majesteettinsa rouva Brown. Se taas oli yksi hänen ensimmäisistä elokuvistaan, joka edes sai valkokangaslevityksen Suomessa. Sitä ennen Dench oli nähty meillä elokuvateatterissa pääosassa vain kerran, peräti 28 vuotta aiemmin, pienimuotoisessa draamassa Aamulla kello 4.
Toisin sanoen 007:n ja kultaisen silmän aikoihin Dench oli niitä näyttelijöitä, jotka olivat tuttuja etäisesti, jostakin. Kuten silloin pyörineestä televisiosarjasta Vanha suola janottaa, 1980-luvulla esitetystä sarjasta Kuinka isosisko naitetaan tai sivuosasta E. M. Forsterin romaanin suositussa filmatisoinnissa Hotelli Firenzessä.
”Hämmästyn yhä elokuvarooleja saadessani”, Dench väittää.
”Nuorena sain usein kuulla, etteivät kasvoni missään tapauksessa sovi elokuvaan.”
Ehkä varsinaisen elokuvauran myöhäinen alku on syy siihen, että hän ei edelleenkään koe olevansa kameran edessä kotonaan.
”Teatterissa saa aina yrittää uudelleen seuraavana päivänä. Sitä minä todella rakastan.”
Suhde elävään yleisöön on korvaamaton.
”Joku kysyi, onko yleisöllä väliä, kun esiintyy näyttämöllä. Höh. Jos ei olisi, jäisin kotiin, rentoutuisin nojatuolissani ja nostaisin jalat takan reunukselle.”
Dench katsoo rauhallisesti silmiin.
”Näytelmän alkaessa saa parin ensimmäisen minuutin aikana käsityksen siitä, miten illan yleisö tulee reagoimaan. Ikään kuin he olisivat kokoontuneet lämpiössä sopimaan strategiastaan. Yleisö sulautuu näytelmän alussa yhdeksi persoonaksi.”
Joskus yleisö on innostunut, toisena iltana vaikea.
”Jokainen ilta on erilainen. Mutta elokuvasta en voi muuttaa mitään. Valmis, ja siellä se sitten on. Kuinka ärsyttävää.”
Denchin hymy suoristuu. Hän kertoo, ettei kykene katsomaan omia elokuviaan vuosikausiin niiden valmistumisen jälkeen.
”Ensimmäisellä kerralla tarinaa on mahdoton seurata. Kaikki muistot kuvauksista vyöryvät päälle. Muistan eri otokset ja mietin, teinkö oikeat ratkaisut. Se ei ole mikään nautinto.”
Dench pudistelee päätään.
Entä vuosia myöhemmin, kun vaikkapa television kanavia vaihtaessa sattuu oman elokuvan kohdalle?
”Jokin aika sitten huomasin, että Teetä Mussolinin kanssa tulee. En ollut nähnyt sitä sitten ensi-illan. Täytyy myöntää, että se oli aika hyvä. Kykenin jopa paneutumaan tarinaan.”
Hymy palaa hiljalleen.
Dench on kertonut, että silmäpohjan rappeutuma on tehnyt rooleihin valmistautumisesta hankalaa. Välillä hän ei näe lukea eikä tehdä sudokuja. Uusimman elokuvansa Philomenankin käsikirjoituksen hänelle luki ensimmäisen kerran ääneen ystävä.
Dench ei silti vaikuta ikäiseltään. Philomenassa hän näytteleekin itseään 12 vuotta nuorempaa naista.
Tositapahtumiin perustuva elokuva kertoo irlantilaisesta Philomena Leestä, joka tuli raskaaksi 16-vuotiaana. Katoliset nunnat uhkailivat häntä kadotuksella. Lee synnytti salaa ja kasvatti poikaansa parin vuoden ajan luostarin yhteydessä. Sitten nunnat antoivat lapsen adoptioon ja painostivat Leen olemaan kaikesta vaiti. Vasta eläkeikäisenä Lee kertoi tapahtuneesta aikuiselle tyttärelleen.
Kävi ilmi, että poikalapsi oli monien muiden aviottomien lasten tapaan kirjaimellisesti myyty luostarista amerikkalaispariskunnalle.
Lee lähti etsimään nyt viisikymppistä poikaansa Pohjois-Amerikkaan toimittaja Martin Sixsmithin kanssa, ja tätä matkaa elokuva seuraa.
”Urani pelottavimpia hetkiä oli se, kun Philomena Lee saapui kuvauksiin ja asuntovaunuuni”, Dench muistelee.
He olivat tavanneet jo aiemminkin, hyvissä tunnelmissa, mutta nyt oli totuuden hetki.
”Minut oli maskeerattu Philomenaksi. Ei täysin hänen näköisekseen, vaan sellaiseksi, jollaisena me elokuvantekijät hänet näimme. Miten hän reagoisi?”
Hyvin se meni.
”Philomena Leellä on hieno, fantastinen tapa suhtautua kaikkeen. Hän hyväksyy tosiasiat. Hän oli jopa valmis antamaan nunnille kaiken anteeksi. Minä olisin kantanut kaunaa.”
Mutta oman suhtautumisen ajattelu ei liity näyttelemiseen mitenkään, Dench painottaa.
”Minun piti löytää Philomenani tunteet.”
Se oli kenties tavallista suurempi haaste, vaikka apuna olivat käsikirjoituksen ja Sixsmithin kirjan lisäksi tapaamiset Leen kanssa. Dench haki jotain uutta itsestään.
Denchin roolien tavaramerkkejä ovat pisteliäs huumori ja tehokkuus. M on omanarvontuntoinen johtajaluonne. The Best Exotic Marigold Hotelin pääosassa Dench oli korostetun itsenäinen leskirouva matkalla Intiassa.
Philomenalla taas on enemmän sydämen sivistystä kuin raakaa älyä.
”Suoraan sanoen hän on naiivi, hyvin naiivi. Tarkoitan nyt myös oikeaa Philomena Leetä. Eikä tämä ole negatiivinen asia.”
Esimerkkinä Dench mainitsee – melkein jo nauraen – kohtauksen, jossa katolisen kasvatuksen saanut Philomena sanoo, ettei tiennyt, että hänelläkin on klitoris.
”Tuollaiset ovat niin epätodennäköisiä lauseita, mutta Philomenan kokemusmaailmassa totta.”
Philomena katsoo maailmaa eri tavalla, ja siksi hän on paitsi herttainen, myös kiehtovan omalaatuinen ja usein rohkea. Philomenaa on helppoa aliarvioida, ja siksi hänen yllättävät toteamuksensa ovat keskeinen osa tarinan viehätystä.
”Elokuvaa katsoessa miettii, onko Philomenalla jokin suurempi salaisuus, syy miksei hän lähtenyt poikaansa etsimään. Ei ole. Samoin oikea Philomena Lee kesti salaisuutensa taakan, koska ei vuosikymmeniin tullut ajatelleeksi voivansa toimia toisin.”
Se oli mysteeri, joka heti kiehtoi Denchiä käsikirjoituksessa.
”Kyse ei ole siitä, mitä hauskaa Philomena elokuvassa sanoo, vaan siitä, miksi hän sen sanoo. Se minun tulee löytää ja välittää. Sitä näytteleminen on.”
Tärkein oppi on yksinkertainen, ja sen arvaa, kun muistelee Denchin parhaita elokuvarooleja. Ne pienet eleet.
”Vähemmän on enemmän. Kun joku sanoo tuon, ei sitä tahdo uskoa. Mutta näkemällä sen ymmärtää.”
Pelkistäminen lisää uskottavuutta.
”Ihmisen voi tosielämässäkin usein vakuuttaa jostain asiasta jopa paremmin niin, ettei katso silmiin. Niin se vain on.”
Denchillä on kotimaansa tärkeimpiä teatteritunnustuksia eli Laurence Olivier -palkintoja enemmän kuin kenelläkään muulla näyttelijällä, seitsemän kappaletta. Nimenomaan teatteriansioistaan hän sai kuningatar Elisabeth II:lta ritarin arvon jo neljännesvuosisata sitten: hänestä tuli Dame Judi.
Yhdysvalloissa Dench palkittiin Broadwayn parhaan naisnäyttelijän Tonyllä vuonna 1999, vain muutama kuukausi Rakastuneesta Shakespearesta saamansa Oscarin jälkeen.
Denchin tutuimmat elokuvahahmot ovat älykkäitä ja sanavalmiita. Iris kertoo kirjailija Iris Murdochin viimeisistä vuosista Alzheimer-potilaana. Paljastavissa merkinnöissä hän eläytyi katkeroituneeksi kiristäjäksi. Rouva Henderson seuraa leskirouvaa, joka ryhtyy yrittäjäksi alastonrevyyalalla 1930-luvun Lontoossa. Se oli Denchin ja Philomenan ohjaajan Stephen Frearsin ensimmäinen yhteistyö.
Jämäkkä ja pidetty imago voi olla ongelmakin. Iso-Britannian ikäraja- ja elokuvasensuurivirasto BBFC on paljastanut, että kun Denchin roolihahmo kiroilee, jätetään elokuvan koetusta ruokottomuudesta erityisen paljon valituksia. Ei siis vain siksi, että hän olisi kiroilemisessa erityisen vaikuttava, vaan koska juuri häneltä, Dame Judi Denchiltä ei moista kielenkäyttöä odottaisi.
Tieto sai Denchin pois tolaltaan.
Eikö roolihahmoilla olekaan puhtia? Näkeekö suuri yleisö aina Judi Denchin?
Se on tunnettuuden taakka.
”Joku kysyi minulta, millaista roolia haluaisin elokuvassa esittää. No, vaikkapa afgaaninaista, joka oppii kävelemään nuoralla ja muuttuu lopussa lohikäärmeeksi”, Dench sanoo pokkana.
”Jotain, mitä en ole tehnyt. Siksi Philomena oli kiinnostava rooli.”
Halu tehdä aivan uudenlaisia rooleja on tehnyt Denchistä viime vuosina sarkastisen muotitoimittajan satiiriin Rage sekä FBI:n tyrannipomon J. Edgar Hooverin äidin Clint Eastwoodin ohjaamaan J. Edgariin.
Ikinuorta näyttelijää ilahduttaa aivan uusi yleisö, jota viimeisten Bond-seikkailujen suosio entisestään kasvatti.
”Ennen kysyttiin, saisinko nimmarin, se on isoäidilleni. Nyt ihmiset pyytävät nimmareita 13-vuotiaille pojilleen. Se on fantastista. Nuoret pitävät siitä, mitä teen. Tyttärenpoikanikin sanoi, että olen cool.”
Seitsemällä vuosikymmenellä näytellyt Dench voi edelleen yllättyä työssään. Niin kävi Philomenan parissa.
Sixsmithiä näyttelee stand up -koomikkona ja televisiosarjan Alan Partridgenä parhaiten tunnettu Steve Coogan, joka on myös elokuvan toinen käsikirjoittaja.
”En tiennyt paljoa Stevestä, ennen kuin hän lähestyi minua käsikirjoituksen kanssa. Olen nyt avoin: tämä on kauheaa”, Dench pamauttaa.
”Stand up -koomikko tulee ja näyttelee niin hyvin. Kauheaa.”
Hetken ajan Dench onnistuu vakuuttavasti esittämään loukattua.
”Kuinka ärsyttävää: hän osaa tehdä sen, mitä mekin, mutta me emme osaa sitä, missä hän on myös hyvä.”
Huumoria tämäkin, mutta mielipide Cooganin taidoista on tosi.
”Nipistin häntä eilen illalla gaalanäytöksessä”, Dench kertoo.
”Miten kehtaat olla noin hyvä! Sinunhan pitäisi kertoa hauskoja juttuja lavalla! Enhän minä kykenisi menemään lavalle, saati kertomaan vitsejä. Steve teki uskomatonta työtä, ja sai minut nauramaan joka ikinen päivä.”
Mutta hetkinen. Eikö Dench teatterikokemuksineen muka pärjäisi näyttämöllä siinä missä yli 30 vuotta nuorempi Coogan?
”En pidä esiintymisestä”, näyttelijä sanoo.
”Näytelmässä toki, koska esitän toista ihmistä. Mutta noustessaan lavalle koomikolla ei ole sitä suojaa. Ei, en ymmärrä miten stand up -koomikko uskaltaa ja jaksaa.”
Denchin rauhallinen katse tekee asian selväksi. Hän on aivan tosissaan.
Pian polven vaihtamisen jälkeen Dench herätti 007-seikkailujen M:n eloon. Syynä oli amerikkalaisten moralismi. Philomena sai muutaman kirosanan vuoksi Yhdysvalloissa tiukimman valtavirtaelokuville annettavan ikärajan.
Philomenan amerikkalaislevittäjän kustantamissa humoristisissa nettivideoissa Denchin kiukkuinen M käskee Cooganin näyttelemää agenttia käymään ikärajasta päättävän tahon, MPAA-järjestön puheilla.
”Juuri kun luulitte minun kuolleen”, M aloittaa videon.
Kuten niin monet näyttelijät, Dench ei osaa kuvitellakaan eläkkeelle jäämistä.
”Työ pitää liikkeellä. Se on moottori. Haluan koko ajan pyörittää asioita mielessäni. Esittää kysymyksiä ja löytää vastauksia.”
Näyttelijän työ on aina itsenäistä ja sisäistä.
”Ja silti varsinaista herkkua on yhteispeli toisten näyttelijöiden kanssa”, Dench sanoo.
”Ei tämä helpommaksi muutu. Vaikka osaan suhtautua minuun kohdistuviin odotuksiin rennommin, repliikkien muistaminen on aina vain vaikeampaa.”
On toinenkin, yleismaailmallisempi syy, miksi Dench ei halua antaa moottorin hidastua, vaikka hän rakastaa maalaamista ja korttipelejä kotioloissa.
”Yhä toivon sydämessäni, että elokuvatyöni voisi saada jonkun katsojan menemään ensimmäistä kertaa teatteriin.”
Kirjoittaja haastatteli Judi Denchiä Venetsian elokuvajuhlilla syyskuussa. Philomena elokuvateattereissa 31.1.2014 alkaen.
