Hyväntekeväisyys ei aina tee hyvää
Viime viikkoina on kuultu vapaaehtoisesta ”lapsilisälakosta”, joka tarkoittaa, että hyvin toimeentulevat vanhemmat ovat tarjoutuneet luopumaan yhteiskunnan tarjoamista lapsilisistä.
Kaikki hyväntekeväisyydeksi kutsuttu toiminta ansaitsisi laajemmankin analyysin. Ei ole aivan yksinkertaista, mikä teko todella tuottaa hyvää ja kenelle, ja miten hyvää tarkoittava lahja voi joskus aiheuttaa pahaakin.
Lapsilisän hakematta jättäminen on täysin sallittua. Esimerkiksi ensimmäisen lapsensa lapsilisästä luopuja saisi palkkioksi tietoisuuden, että periaatteessa yhteiskunnan parhaaksi katsomaan käyttöön ilmestyy hänen ansiostaan sata ylimääräistä euroa kuukaudessa.
Periaatteellisesti hyvää lapsilisälakossa olisi se, että säästynyt yhteinen raha menisi yhteisesti harkittuun käyttöön. Rahat päätyvät niin hyvään ja viisaaseen käyttöön kuin kollektiivinen hyvyys ja viisaus sallii.
Mutta meissä kaikissa asuu pieni valistuneen diktaattorin alku, joka tietää tietävänsä paremmin kuin muut yhdessä. Niinpä hyväntekeväisyyttä harrastaessamme haluamme valita kohteen itse. Tosin jostain syystä mediaseksikkäät avustuskohteet kuten äkilliset luonnonkatastrofit herättävät meidät valistuneet diktaattorit kovin helposti maailman pysyvämpiin vääryyksiin verrattuna.
Se, että superrikas Bill Gates tukee muun muassa malariarokotteen kehittämistä, on hieno asia. Hyvä Bill ja hänen säätiönsä varmasti valistunut johtokunta! Mutta samalla kun Gatesia ihaillaan, ihaillaan maailmanjärjestystä, jossa yksien sallitaan rikastuvan rajatta samaan aikaan kun globaalit rakenteet tuottavat myös äärimmäistä köyhyyttä – jota sitten superrikkaidenkin hyväntekeväisyydellä lievitetään.
Gates on junaillut jo lähes 60:lta superrikkaalta amerikkalaiselta lupauksen lahjoittaa vähintään puolet omaisuudestaan hyväntekeväisyyteen. Mutta jos vielä valtio tukee hyväntekijää verovähennyksin, kuten Yhdysvalloissa, alkaa kuvio näyttää yhä kummallisemmalta. Mitä enemmän ihmiset ja yritykset lahjoittavat rahaa itse valitsemiinsa hyväntekeväisyyskohteisiin, sitä vähemmän rahaa yhteiskunnilla on käytettävissään avuntarpeen ehkäisemiseen jo ennalta.
Suomessa Björn Wahlroos sai viime kesänä monen vihat päälleen, kun hän sanoi Financial Timesin haastattelussa (vaatii rekisteröitymisen), ettemme voi jatkaa köyhyyden tukemista vanhaan malliin. Lausunnosta on helppo närkästyä, jos vetää yhtäläisyysmerkit köyhien (ihmisten) ja köyhyyden (ilmiön) välille.
Mutta on aivan eri asia tukea köyhiä (yli pahimman, pois köyhyydestään) kuin tukea köyhyyttä (köyhien pysymistä köyhinä). En tiedä, mitä Wahlroos pohjimmiltaan halusi sanoa, se pitäisi jonkun kysyä häneltä itseltään. Mutta on älyllisesti aika köyhää syyttää häntä juuri noiden sanojen perusteella köyhien kyykyttäjäksi.
Yksi vaikeasti hahmotettava hyväntekeväisyyden muoto on kansainvälinen kehitysapu, jota kehitysyhteistyöksi nykyään mieluummin kutsutaan. Edes sen simppeleimmät ja kansanläheisimmät muodot eivät välttämättä ole ihan yksinkertaisia seurauksiltaan.
Lahjoita vuohi – taatusti konkreettinen apu, yhden perheen ruokaomavaraisuuden alku? Ikävä kyllä vuohia pidetään kehitysmaissa usein perinteisesti vapaina, jolloin ne syövät kaiken vihreän ja pahentavat tiheästi asutettujen alueiden eroosiota. Tämän ovat avustusjärjestötkin tiedostaneet, esimerkiksi Kirkon ulkomaanapu lupaa kouluttaa eläinten vastaanottajat pitämään eläimiään vastuullisesti. Mutta eikö silloin viaton eläimen lahjoittaminen ole laajentunut jo kulttuuriin kajoamiseksi?
Entä vaatelahjoitukset? Viedäänpä Suomesta vaikkapa hienot pelipaidat tansanialaisen koulun futisjoukkueelle. Eikö tosiaan voitaisi ostaa ne lahjoitettavat pelipaidat tansanialaiselta vaatetehtaalta, tai ompeluttaa ne paikallisella ompelijalla? Ainakin järjestäytynyt vaatteiden vienti ”kehitysmaiden rääsyisille köyhille” on niin räikeää paikallisteollisuuden kehityksen estämistä, että sitä luulisi valistuneen länsimaalaisen jo karttavan. Hätäapuvaatettaminen onkin sitten asia erikseen.
Miten siis tehdä hyvää, kun kaikella hyväntekeväisyydellä on piileviäkin seurauksia? Mistä yksittäinen auttamishaluinen ihminen voi olla varma, ettei tule tehneeksi karhunpalvelusta autettavalleen?
Vai onko yksityisen hyväntekeväisyystahdon ylläpitäminen samalla toivon elättämistä ja kyynisyyden estämistä, voittavatko sen hyödyt loppujen lopuksi kuitenkin mahdolliset haitat?