Onko Suomen lännettyminen jo ohitse?
Pitäkää arvostelukyvystänne huolta, tästä se alkaa!
Mari Kiviniemen noustua keskustan puheenjohtajaksi kaikki puolueet ovat valmiita virittäytymään vaalitaisteluun. Luvassa on kaikkien aikojen henkilökeskeisin vaalitaisto, sen takasi viimeistään Mikael Jungnerin valinta Sdp:n puoluesihteeriksi. Viime hetkillä myös keskustan kenttäväki tajusi pelin hengen ja pisti puoluejohdon uusiksi.
Uusia kasvoja ei tarvita ulkopoliittisista syistä, kuten J. K. Paasikiven penätessä vaihdoksia eduskuntaan 1945. Tuoreustakuu toimii nyt puolueiden myyntityön täkynä, samalla tavalla kuin vihanneskauppiaalla. Myyntitehoa ammennetaan myös tunteista, etenkin rakkaudesta, jonka Jungner omi jo demarien jutuksi.
Kaukana ovat ajat, jolloin kansalaiset tukeutuivat kovissa väännöissä karaistuneihin valtiomiehiin ja heidän reaalipolitiikkaansa. Vielä kymmenen vuotta sitten yksikään pääpuolueiden johtajista ei ollut kuin lupaus muiden joukossa.
Kova on ollut ajan riento, vai onko sittenkään? Vuosikymmen sitten monet kuvittelivat, että Suomi olisi jo rientänyt jo paljon edemmäs, nimittäin länteen. Ainakin monissa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan pyhittäytyneissä piireissä kuviteltiin – ja toivottiin – Suomen liittyvän 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä Natoon, johon lähes kaikki läntiset demokratiat jo kuuluivat.
Nato-Suomi jäi selvitysten asteelle eikä asetelma ole muuttumassa. Nato-kysymys vaikuttaa hautautuvan vaalitaistelussa ö-luokan kysymykseksi. Eikä samassa paperiläjässä lymyile vain Nato, jonka uskottavuutta Afganistanin-operaatio horjuttaa yhä pahemmin. Suomen kansainvälisen aseman kehittäminen on kokonaisuudessaan kaikonnut suurten poliittisten kysymysten kartalta muuttuen yhä selvemmin erisorttisten spesialistien puuhaksi.
Suomen EU-jäsenyyttä seuranneista vaaleista povattiin säännönmukaisesti ulko- ja turvallisuuspoliittisia linjavaaleja. Politiikan tarkkailijoita askarrutti vimmaisesti ”mikä on seuraava valinta?” kuten Unto Hämäläinen kyseli kirjassaan Lännettymisen lyhyt historia (WSOY 1998).
Vuosikausiin spekulaatioilla seuraavista valinnoista ei ole viitattu muihin kuin henkilöratkaisuihin. Onko Suomen lännettyminen siis ohitse? Ainakin tällä erää, siinä muodossa kuin lännettyminen muistetaan 1990-luvulta. Suuret harppaukset länteen, EU- ja Emu-jäsenyydet, olivat taitavaa jatkoa Yya-ajan länsiavauksille.
Nyt suurista poliittisista loikista tulevaisuuteen voi vain uneksia. Aikakausikin on selvästi vaihtumassa. Enää lännettyminen ei ole ehdoton tae menestyksestä, voittajien joukossa seisomisesta. Viimeistään nykyinen finanssikriisi on korostanut jakoa nopeasti kasvaviin kehittyviin talouksiin ja tuskaisan hitaasti toipuviin, velkaongelmien kanssa painiviin länsimaihin.
Ulkopolitiikan pohjustajat ja tekijät tähdentävät yhä kuuluvammin, että katseet kannattaa kohdistaa itään ja kaakkoon, kohti taloudellisesti ja poliittisesti vahvistuvaa Aasiaa. Talouselämä on toiminut jo pitkään tämän päätelmän mukaisesti, ja tahti vain kiihtyy. Politiikan puolella alkaisi olla tärkeää tuntea EU-päätöksenteon lisäksi miten Kiinaa ja Intiaa hallitaan.
Aasian noususta huolimatta Suomi saattaa limittyä arkisesti yhä kiinteämmin osaksi länttä. Politiikan uudelle sukupolvelle etenkin EU-Eurooppa muodostaa luontevan kumppanuusyhteisön, joten ehkei sotilaallisesta liittoutumisesta keitetä suurta valintaa. Ehkä uusi sukupolvi tiedostaa, etteivät merkittävät valinnat liity enää lännettymiseen vaan valtiontalouteen, kilpailukykyyn, vihreään vallankumoukseen, sosiaaliseen yhtenäisyyteen ja nousevan idän haasteeseen.
Ei siis luovuteta, Jutalla, Jyrkillä ja Marilla on täydet mahdollisuudet kohentaa Suomen asemaa. Mutta tilaisuudet eivät tule tarjottimella, suurina ratkaisuina kuin Eskolle ja Paavolle.