Valtaosa journalisteista on perussuomalaisia
”Myötähäpeä” on käsitehirviö, joka tuntuu iskostuvan yhä lujemmin suomalaiseen journalistiseen kielenkäyttöön. Milloin sitä aiheuttaa arvioijan mielestä epäonnistunut taide-esitys, milloin poliittinen esiintyminen, kirjoitus, väärä ulkomuoto, jopa.
Ilmaisun kasvava suosio kertoo paitsi kielen köyhtymisestä myös kyynistymisestä. Myötähäpeän tunteellaan rehentelevähän ei ensinnäkään oikeasti tunne mitään aitoa häpeää, myötäelämisestä nyt puhumattakaan. Sana on vain solvauslaarinsa tyhjiin ammentaneen tuoreutta tavoitteleva tapa osoittaa ylemmyyttään entistä painokkaammin.
Otan kuitenkin myötähäpeän kohteeksi joutumisen hyytävän riskin pohtimalla taas kerran politiikan ja journalismin suhdetta. Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja Matti Apunen esitti, että politiikasta kirjoittavat paljastaisivat poliittisen kantansa monien muiden vaikuttajien tapaan.
Jos nykyistä poliittista journalismia katsoo, se on tarpeetonta. Valtaosa journalisteista on perussuomalaisia.
Vaalikeskustelun pääsisältönä on entisen pääministerin mahdollinen valtakunnanoikeussyyte, ympäristöministerin kaivoskytkennät, Sdp:n puheenjohtajan kalliit hallintoneuvostopalkkiot, kerjäläislaki, kireämpi alkoholipolitiikka, homoparit (aina), maahanmuuttokysymykset (aina), kansanedustajien palkankorotukset (aina). Sekin ihme on nähty, että yksi perussuomalaisten edustajista on ilmoittanut ostavansa tehtävän 300 000 eurolla kieltäytymällä palkasta. Mikähän hyväntekeväisyysjärjestö voi ottaa sellaiset lahjukset vastaan?
Pelkään pahoin, ettei Big Brother -talon Ksenia ole meistä ainoa, jolle mahdollisesti on vaalitarjonnan kautta jäänyt epäselväksi, että esimerkiksi lapsiköyhyys on maassa kolminkertaistunut 1990-luvulta, tai minkälaiset seuraukset Kiinan valuutan uudelleenarviointi aikaansaisikaan Porvoon terveyskeskuksen jonoille.
En itse pystyisi vastaamaan Apusen kysymykseen, ilmoittamaan poliittista kantaani. Olin 1960-luvun lopulla perustamassa sosdem-koululaisjärjestöjä, 1970- ja 1980-luvuilla vaikutin taistolaisissa, en ole kuulunut mihinkään poliittiseen järjestöön 1980-luvun loppupuolelta eteenpäin, olen tehnyt yhteistyötä monien puolueiden edustajien kanssa, äänestänyt kirjavalla spektrillä.
Tapaani hahmottaa maailmaa vaikuttaa monin verroin enemmän se, että lapsena soitin viulua kymmenen vuotta, kuin mitkään muut maailmankatsomukselliset pohdinnat, niitä totisesti väheksymättä. Taistolaisuudesta – esimerkiksi – opin sorrettuna, vähemmistönä, mutta ”oikeassa” olemisen tunteen autuuden ja petollisuuden. Siitä on ollut valtavasti hyötyä maailmalla, kun on pitänyt ymmärtää erilaisten vähemmistönä vaikuttavien liikkeiden psykologiaa. Köyhällä ei ole varaa pelätä olevansa väärässä.
Politiikan ja journalismin suhdetta pohtivat myös keskustalaiset tohtorit Karina Jutila ja Pekka Perttula. Sanomansa oli, ettei poliittisten journalistien tulisi pelätä avointa sitoutumista, vaikuttamista puolueissa. Ei varmaankaan. Kirjoittajat ovat oikeassa todetessaan, että vain hyvin harva poliittinen toimittaja käsittää puolueiden järjestöelämän logiikkaa ja merkitystä, esimerkiksi.
Jutilan ja Perttulan ”ylipolitisoituneilla” 1960- ja 1970-luvuilla (voisi lukea: kylmän sodan vuosina) poliittisesti sitoutunut journalismi eli kulta-aikaansa. Se oli myös minulle tärkeä syy irtautua riippumattomuudesta: ei voinut olla sivussa. 1980-luvulla aloin kokea, että perspektiivini vääristyy, jos olen liian sisällä. Niin palasin pitkän odysseiani jälkeen riippumattoman journalismin arvoihin, ehkä vähän viisaampana myös mielten maailman riskeistä niitä läpikäyneenä.
Odysseioissahan olennaista kai on, ettei niissä ole jotakuta toista oikeampaa vaihetta. Kuvittelisin kollegojen käyneen ja käyvän kohdallaan samanlaisia mielen vaelluksia, vaikka retket ovat ehkä suuntautuneet toisenlaisille vesille.