Pimeys odottaa
Paper Tiger on vaikuttava draama vailla rikosviihteen kliseitä, Kalle Kinnunen kirjoittaa.
Vaatii pokkaa aloittaa elokuva lainauksella antiikin ajalta. James Gray asettaa rimansa korkealle, mutta Paper Tiger on monella tapaa harvinainen poikkeus tässä ajassa.
Sitaatti on Aiskhyloksen tragediasta Agamemnon, ja se varoittaa kuvittelemasta, että vaurautta voisi tavoitella ilman kyyneliä.
Paper Tigeriä myydään rikosleffana. Ei kannata odottaa ovelaa juonta tai lumoavia gangstereita. Elokuva on draama pelon kurimukseen uppoavasta perheestä.
Graylle amerikkalainen unelma tarkoittaa ikuista tyytymättömyyttä, joka ei välttämättä liity ahneuteen vaan ympäröivän maailman myymiin tuhoaviin haluihin ja riittämättömyyden tunteeseen.
Irwin (Miles Teller) haluaisi perheelleen hiukan paremman elämän. Hänen veljensä Gary (Adam Driver) ajaa hienoilla autoilla ja tuo kyläillessään ruokaa trendiravintolasta. Kaikki rakastavat häntä. Irwinin vaimo Esther (Scarlett Johansson) antaa ymmärtää, että mallia sopisi ottaa veljestä, joka on vaihtanut poliisin työn liike-elämään.
Insinööri Irwin lähtee vastoin vaistoaan mukaan Garyn bisneskuvioon, jonka pitäisi olla helppo. Ollaan vuoden 1986 New Yorkissa, jonne saapuu Neuvostoliiton vapautuessa uudenlaisia yrittäjiä, ja Irwinin osaamiselle olisi muka tilausta.
Jo ensitapaaminen on katastrofi. Venäläiset tarvitsevat vain bulvaania, joka pitää suunsa visusti kiinni.
Irwin on kiristysansassa, jonka logiikka on käsittämätön. Viihteellisille rikoselokuville tyypillisen toimijuuden sijaan päähenkilö käpristyy aina vain pienemmäksi. Hahmottoman, perheen poikiinkin kohdistuvan uhan kasvaessa koko kodin ulkopuolinen maailma tuntuu vaaralliselta. Esther salaa terveysongelmiaan, jotta kukaan ei rasittuisi enempää.
Tyyli ja eetos ammentavat 1970-luvun karheista amerikkalaiselokuvista. Kuvissa on Kummisedille ominainen varjoisuus. Tarkemmin katsottuna velka jatkuu kauemmas, Luchino Viscontiin ja elokuvaan Rocco ja hänen veljensä.
Paper Tiger on vanhanaikaisessa vakavuudessaan kuin melodraamaa ja samalla läpeensä poliittinen. Grayn New Yorkissa pelin säännöt voi kuvitella tuntevansa, mutta ne eivät päde edes yhteiskunnan päiväpuolella. Jotkut ovat saaneet horjumattoman aseman, kukaan ei ilman korruptiota.
Gray on pessimisti, mutta elokuvan ihmiskäsitys ei ole synkkä. Karismaattinen Gary kantaa vastuunsa ja vakuuttaa hoitavansa ongelmat. Tässä maailmassa sellaista ei tapahdu. Harvoissa väkivallan hetkissä Gary tekee minkä voi, mutta pimeys käy jo päälle.
James Gray: Paper Tiger. Elokuvateattereissa. ★★★★