Kohdistuuko epäluottamus pian jo kaikkiin venäjänkielisiin?

Yhä useammat tapahtumat tulkitaan osaksi Venäjän Eurooppaa vastaan käymää hybridisotaa. Samalla sodan painopiste on siirtymässä narratiiveista ja poliittisesta vaikuttamisesta aineellista vahinkoa aiheut­taviin tekoihin, mikä muuttaa politiikkaa määrittävien tekijöiden tärkeysjärjestystä.

Koska mikään valtio ei voi sivuuttaa sabotaasiyrityksiä, rajaprovokaatioita, hakkerihyökkäyksiä ja muita vastaavia toimia, ”turvallisuuden vahvistamisen” tarpeesta ollaan yhä yksimielisempiä.

Lähihistoria kuitenkin osoittaa, että turvallisuuden nostaminen ehdottomaksi prio­riteetiksi voi johtaa kielteisiin seurauksiin.

Tämän ymmärtämiseksi kannattaa tarkastella Yhdysvaltojen reaktiota syyskuun 11. päivän terrori-iskuihin. En viittaa epäonnistuneeseen sotilaalliseen väliintuloon Lähi-idän alueella vaan maan sisäiseen kehitykseen.

Ajattelen erityisesti vuoden 2001 Patriot Act -laista alkanutta lainsäädännön muutosten sarjaa, joka rajoitti liberaaleja vapauksia. Se laajensi turvallisuusviranomaisten valtuuksia tavalla, joka oli tuttu Hollywood-elokuvista, mutta jota oli aiemmin pidetty oikeusvaltiossa mahdottomana.

Tekikö tämä Amerikasta täysin turvallisen? Vastaus ei ole lainkaan itsestään selvä. Vuoden 2013 Bostonin maratonin isku ja useat ISISin kannattajien vuosina 2015–2017 tekemät terroriteot todistavat päinvastaista – puhumattakaan Donald Trumpia vastaan vuoden 2024 vaalikampanjan aikana tehdystä murhayrityksestä.

Euroopassakaan ei mennyt sen paremmin. Madrid (2004), Lontoo (2005), Pariisi (2015), Bryssel (2016), Nizza (2020) sekä Berliini (2016 ja 2026) ovat ehkä tunnetuimpia terrori-iskuja, mutta lista on paljon pidempi.

Tämä on oma tarinansa. Sillä on kuitenkin merkitystä asiayhteyden kannalta, sillä se voidaan helposti yhdistää Venäjän hyb­ridisodan uhkaan ja pyrkimykseen lisätä turvallisuutta.

Mutta mitä käytännössä on odotettavissa? Koska resurssit kunkin yksittäisen tapauk­sen yksityiskohtaiseen tutkimiseen eivät koskaan riitä, käyttöön otetaan todennäköisesti jotain muodollisia kriteerejä.

Tämän seurauksena riski leimata virheellisesti niin yksilöitä kuin ihmisryhmiäkin ongelmaksi on todellinen.

Suomessa tämä ilmiö on näkynyt selvästi keskustelussa, joka koskee Suomen ja Venäjän kaksoiskansalaisia. Tapa epäillä kaikkia näitä ihmisiä epälojaaliudesta on levinnyt laajalle niin tavallisten kansalaisten kuin poliitikkojenkin keskuudessa.

Ennemmin tai myöhemmin epäluottamus kohdistuu kaikkiin venäjänkielisiin huolimatta heidän aiemmasta taustastaan, esimerkiksi Suomessa suoritetusta asepalveluksesta. Useimmilla heistä on sukulaisia ja ystäviä Venäjällä. Turvallisuuskeskeisessä ajattelussa tämä riittää tekemään ihmisestä epäilyttävän tai ”painostukselle haavoittuvan”.

Seuraavaksi vuorossa voivat olla ne, joilla on tai on ollut liiketoimintaa Venäjällä (tai vaikkapa Kiinassa). Jos kerran Pietarissa asuva täti voi altistaa painostukselle, eikö olisi loogista olettaa, että myös raha tekee niin?

Vuonna 2001 terrorismi ei muodostanut lännelle olemassaoloa uhkaavaa haastetta. Sama pätee nykyään Venäjän käymään hyb­ridisotaan.

Valppautta tarvitaan, mutta liiallinen turvallisuuskeskeisyys on riski liberaaleille arvoille rakentuville yhteiskunnille. Näiden arvojen rapautuminen ja yhteiskunnallisen yhteenkuuluvuuden heikkeneminen luovat vain tilaisuuksia haitallisille ulkoisille toimijoille. 

Kirjoittaja on ohjelmajohtaja Ulkopoliittisessa instituutissa.