Tervassa keitetty taiteilija
Tanssija Elina Pirinen toivoo katsojan miettivän, mitä voisi tässä elämässä tehdä jos vain kehtaisi.
4
MIN
Elina Pirinen tekee vakuuttavaa uraa. Tanssijan ilmaisussa on 1990-lukulaisia piirteitä.
Luova esteettinen kuvasto oli vuosituhannen vaihteessa murroksessa. Uusi tiedostava maailmankuva teki jo tuloaan. Yhdistelmä oli omanlaisensa: se oli kaikkeen kokeiluun kannustava, törkeyksillä flirttaileva, yhä esineellistävä mutta erilaisuudet tunnistava.
Huumori oli haastavaa, ei myötäsukaista. Ja ennen kaikkea: sitä oli.
Pirisen uusi työ on suorastaan megalomaaninen.
Tanssin taloon kantaesitykseen valmistuva Ghosts of Rosegarden on teos peräti kahdeksalle eri maista tulevalle tanssijalle sekä viidelle Avantin muusikolle – jousikvartetille ja fagotistille.
Yhtä isoja tuotantoja ei nähdä tanssin estradeilla usein.
Kymmenisen vuotta sitten Pirinen teki kansainvälisen Meadow, meadow, meadow -teoksen kuuden tanssijan kanssa. Silloin koreografioita hiottiin etänä eri maailmankolkissa.
Nyt työryhmä on kasassa Helsingissä, ja töitä on tehty myös viikonloppuisin.
”Esitys on aiheiltaan iso. Nämä aiheet ja tekotavat ansaitsevat ison näyttämön ja ison tuotannon”, Pirinen sanoo.
Ghosts of Rosegarden herkistyy suomalaisen synkän todellisuuden äärellä. Eurostatin mukaan Suomi oli vuonna 2024 EU:n toiseksi väkivaltaisin maa naisille.
Ongelman syyt saattavat olla osittain ylisukupolvisia. Esivanhempien traumojen aaveet kaikuvat Pirisen teoksen ilmaisussa.
Tanssiesitys kiertyy tuhon, elämän ja uudelleensyntymisen teemoihin. Ekspressiivisen uussadun päähenkilöinä on seitsemän villikkoa. Keskushenkilö on äiti, joka on elämän ja kuoleman alkulähde ja siksi ambivalentti olento meille kaikille.
”Perinteisesti naisia on klassisissa tarinoissa uhrattu. Tapettu, vangittu, kidutettu, lumottu”. Pirinen sanoo.
”Miltä maailma näyttäisikään, jos tytöt ja naiset eivät tulisi uhratuiksi, vaan he jatkaisivat iloisesti eteenpäin?”
Teoksessa kaiken keskellä hortoileva äiti kaipaa kuollutta kissaansa ateljeena toimivassa puutarhateltassa. Taiteelliseen työhön osallistuu fagotisti, joka on myös äidin rakastaja.
Asetelma on ”osin omakohtainen mutta myös fantasmaattinen”, Pirinen luonnehtii. Lisäksi Ghosts of Rosegarden on feministinen kannanotto.
”Olen äiti, ja äideiltä odotetaan saatanasti kaikkea. Tietynlainen feminismi painottaa, että naiset voivat tehdä uraa, johtaa ja hankkia rahaa, mutta he voivat saada myös lapsia ja olla loistavasti läsnäolevia kaikille ja kaikelle. Se on kohtuutonta.”
”Jos haluat antautua samaan aikaan täysin taiteelle ja täysin lapselle, minkä molemmat ansaitsevat, siinä on vitunmoinen ristiriita. Kaikki on mahdollista mutta siten, että nainen on kaiken aikaa läkähdyskuoleman partaalla.”
Ilmaisu teoksessa on absurdia, mikä on tekijän mukaan ”ehdottomasti poliittinen valinta”.
”Toivottavasti mahdollisimman moni katsoja miettisi, mitä hän voisi uskaltaa vielä tässä elämässä tehdä jos vain kehtaisi.”
Pirisen Pirisen taide on epäsovinnaista. Hän on yhdistänyt huumoria vakaviin aiheisiin pelkäämättä hillittömiä stereotypioita, ristiriitoja ja brutaaleja kuvia. Mukana on ollut seksuaalisuutta, alastomuutta ja muuta jännää.
Groteskia estetiikkaa viljelleiden edeltäjien jatkumo on pitkä. Siihen kuuluvat Florentina Holzinger, Paul McCarthy sekä tanssia ja performanssia yhdistäneet 1980-luvun New Yorkin naistaiteilijat.
Tanssija näkee tyylinsä kumpuavan osaksi karjalaisesta taustasta. Hän on kotoisin Nurmeksesta. Muistot itäisen ja läntisen kulttuurin kohtaamispaikasta ovat osittain karuja.
”Taiteellisesti ajattelevana ja heikompia puolustavana tyttönä elämä siellä jätti minuun traumoja. Perheissä pahan olon ketju jatkui yli sukupolvien.”
Esittävien taiteiden valtionpalkinnon vuonna 2022 saanut Pirinen kuuluu uuden tanssin kotimaisiin tähtiin. Ghosts of Rosegarden on kansainvälinen yhteistuotanto, joka lähtee Suomesta Tallinnaan, Tukholmaan ja myöhemmin ainakin Norjaan.
Pandemia jäädytti Pirisen kansainvälisen uran, mutta vain hetkellisesti.
”Silloiset työtäni tukeneet taiteelliset johtajat jäivät syrjään, ja nyt olen joutunut rakentamaan yhteyksiä maailmalle uudestaan.”
Pirinen haluaa viljellä taiteessaan huumoria, vaikka nykyisin olisi muodikasta olla korostetun tosissaan tai muuten vain varovainen.
Hän kokee, että moraalinen oikeaoppisuus on tylsää ja vie vain yhteen suuntaan. Siihen, että katsoja kokee olevansa ulkopuolinen, kenties huonompi.
”Olen nähnyt ja kokenut elämässäni jo aika paljon. Olen tervassa keitetty ihminen. Koen välttämättömäksi tarjoilla ihmisille lohdukkeeksi absurditeettia.”
Hänen aiemmissa töissään absurditeetin ilmentymiä ovat olleet maitoa ruiskivat nännit ja virtsaaminen, joita media on nostanut esiin.
Pirinen ei hätkähdä puheenaiheeksi joutumista.
”Puhuvat mitä puhuvat. Kunhan tietävät, että taide auttaa muistamaan ja viihde unohtamaan.”
Elina Pirinen: Ghosts of Rosegarden. Tanssin talo, Erkko-sali (Kaapeliaukio 3, Helsinki) 6.–10.10.