Tekoälyetiikan sokea piste

Teksti on julkaistu ensi kertaa Kanavassa 6/2026.

Tartumme tuttuihin välineisiin ja käyttöesineisiin empimättä olettaen, että ne palvelevat luotettavasti tiettyjä mielekkäitä päämääriä ja tarkoituksia. Rakentaja valitsee lekan moukaroimiseen ja kynsivasaran ryhtyessään naulaamaan. Moottorisaha taas käynnistetään silloin kun pilkottavana on paksuja runkoja tai pölkkyjä. Tekstinkäsittelylaitetta käytetään kirjoittamiseen ja esitysten valmisteluun, ja kirurgi turvautuu 8/0-neulaan, jos ommeltavana on pienimuotoista kudosta.

Laitteiden päämäärä- ja arvoasetuksiin ei yleensä sitouduta tietoisesti vaan huomaamatta. Vasta kun laite menee rikki tai osoittautuu vialliseksi keskitymme sen käyttötarkoituksiin. Niin kauan kuin auton pyörä pysyy ehjänä, huristelemme kohteeseen maisemista nauttien, mutta kun pyörä puhkeaa, joudumme paneutumaan sen mekaniikkaan ja dynamiikkaan, joita määrittää pyörittämisen pyrkimys.

Filosofisin termein ilmaistuna: kaikkien välineiden ja esineiden käyttökelpoisuus nojaa niitä koskeviin perustaviin päämäärä- ja arvoasetuksiin. Suurin osa näistä asetuksista toimii passiivisesti huomiomme taustalla, mutta jokaisen voi tuoda aktiivisesti tietoisuuden pääasiaksi. Välineiden etiikka jää auttamatta naiiviksi ellemme tutki näitä peittyneitä tarkoituksia.

Erityisesti silloin, kun pyrimme kehittämään etiikkaa jonkin uuden teknologian hallitsemiseksi, joudumme kysymään, mitä tarkoituksia tutkimuksen kohteena olevat järjestelmät palvelevat ja voivat palvella. Eettinen käsittely edellyttää aina selvyyttä toiminnan päämääristä sekä päämäärien arvoista: hyvästä tahdosta, oikeasta toiminnasta ja toiminnan oikeudenmukaisesta järjestämisestä. Aseiden myyntiä ja käyttöä koskevat eettiset normit esimerkiksi erottavat moraalisesti hyväksyttävät tarkoitukset tuhoisista, tarkkuusammunnan ja itsepuolustuksen murhaamisesta, tappamisesta ja surmaamisesta. Vastaavasti ydinvoiman kehittämistä koskevat eettiset periaatteet erottavat energian tuottamisen, materiaalien testaamisen ja avaruustutkimuksen päämäärät sotilaallisista käyttötarkoituksista.

Tekoäly ei ole poikkeus. Myös AI-etiikka nostaa väistämättä kysymykseen AI-järjestelmien päämääristä ja niistä arvoista, jotka kannattelevat näitä päämääriä? Kyse ei ole vain päämäärien arvoista vaan tätä perustavammin niiden rajoista.

Mutta mitä ovat AI-järjestelmät?

AI-termillä tarkoitetaan teknologioita, jotka jäljittelevät ihmisen älyllisiä toimintoja muodostamalla turingilaisista laskukoneista monimutkaisia kokonaisuuksia, jotka uupumatta parantavat suorituksiaan toistamalla yrittämisen ja erehtymisen askeleita. Tällaisia ovat muun muassa Large Language Model (LLM) -järjestelmät, joka väsymättä haravoivat suunnattomia datamassoja paikantaakseen kulloiseenkin tehtävään sopivia tekstiaineistoja ja -malleja.Turingin laskukone taas on matemaattinen esitys, joka määrittelee laskettavuuden rajat. Ominaista tällaiselle abstraktille laskimelle on, että se toimii universaalina koneena.

Universaalisuus ei tässä viittaa käyttäjien määrään. Turing-koneen universaalisuus viittaa yksinomaan siihen, että koneen käyttötarkoitus on rajaamatta. Englannin kielen termi ”general-purpose computer” painottaa juuri tätä tosiasiaa.

Kyse ei ole siitä hyväntahtoisesta pyrkimyksestä, että hyödylliseksi osoittautunut teknologia saatetaan kaikkien ihmisten ja ihmisryhmien ulottuville, varallisuudesta ja maksukyvystä riippumatta. Kyse on ainoastaan käyttötarkoitusten ja päämäärien määrittämättömyydestä: AI-järjestelmät (niiden perustana olevat Turing-koneet) palvelevat yhtä lailla kaikkia kuviteltavissa olevia päämääriä.

Kääntäen se tarkoittaa, että nämä järjestelmät eivät palvele mitään erityisiä päämääriä tai tarkoituksia vaan ne ovat rajatta ”yleiskäyttöisiä”.

Ensi kuulemalla rajaton yleiskäyttöisyys saattaa vaikuttaa yksinomaan hyödylliseltä seikalta, jopa siunaukselliselta: käsissämme näyttää olevan älykäs yleiskone, jonka aikaansaannokset eivät rajoitu keittiöön vaan ulottuvat sairaalojen leikkaussaleihin, yliopistojen laboratorioihin, peruskoulujen luokkahuoneisiin ja jopa terapiaistuintoihin mielisairaaloissa, vieroituslaitoksissa ja AA-ryhmissä.

Haluan kuitenkin tuoda esille kriittisen näkökohdan siirtämällä keskustelun kuvitelluista tulevista käyttömahdollisuuksista järjestelmien kehittäjien ja ”kouluttajien” nykytoimiin. Näen eettisesti välttämättömäksi kysyä – juuri nyt, kun järjestelmät vielä ovat valmisteilla – mitä rakenteilla olevan AI-teknologian yleiskäyttöisyys merkitsee sen kehittäjille. Heillä on nimittäin käsissään kasvava joukko muuntautumiskykyisiä keinoja, joiden päämäärät ja sovellusalueet ovat vielä määrittämättä. Miten siis edetä?

Määrittämättömyydestä seuraa ennen muuta nopea ja kiihtyvä tarve kokeilla empiirisesti ja konkreettisesti, mitä kaikkea kehitteillä olevilla järjestelmillä voisi tehdä. Aikaa on vähän ja kilpailu on valtavaa, joten etenemisessä on suuri kiire. Koekäyttäjien palkkaaminen olisi poikkeuksellisen kallista, koska heitä tarvittaisiin mittaamattomia määriä eikä heidän rekrytointiinsa olisi riittäviä resursseja, saati ymmärrystä. Lupaavimmaksi strategiaksi on osoittautunut avoimen saatavuuden tie, jossa kehitteillä olevia järjestelmiä tarjotaan joko maksutta tai hyvin edullisesti innokkaiden tutkijoiden ja kouluttajien käyttöön. Kyse ei ole hyväntekeväisyydestä eikä kehitysoptimismista: kaikki kokeilussa muodostuva data jää välineen tuottajan haltuun.

Näin toimimalla kehittäjät eivät määritä tarkoituksia ennalta vaan antavat tarkoituksiltaan epämääräisen tuotteen mahdollisimman erilaisten – ja mieluiten poikkeuksellisen kekseliäiden – toimijoiden koekäyttöön. Mikäli tavoitteena on maksimoida uusien sovellusten ja käyttötarkoitusten kartoitus, tuotetta tarjotaan ensin niille toimialoille, joiden vaikutusvalta ulottuu pitkälle tulevaisuuteen. Ilmeisen ratkaisevia ovat siksi opetuksen ja kasvatuksen instituutiot – koulut, yliopistot, tutkimuslaitokset, opetusministeriöt sekä inhimillisen kulttuurin globaalit kaitsijat.

Olennaista on sallia vapaa tai suhteellisen vapaa käyttö ehdoin, jotka turvaavat kehittäjille oikeuden kerätä maksimaalisesti informaatiota näin muodostuvista uusista käyttötarkoituksista, olivatpa kokeilut onnistuneita, lupaavia tai vain haparoivia. Koekäyttäjille tarjotaan kasvavia tehoja ja nopeuksia sekä vapautumista rutiineista. Näin aikaa ja resursseja voi jäädä jopa luovaan leikkiin. Sovellettavien järjestelmien ei ajatella millään tavalla muovaavan koekäyttäjien pyrkimyksiä vaan ainoastaan rekisteröivän, dokumentoivan ja tallentavan heidän kokeilunsa.

AI-etiikan päätehtäväksi on käsitetty
käytön demokratisointi.

Tällä prosessilla itsellään ei ole päämäärää. Täsmällisemmin: sillä ei ole mitään keinoistaan riippumatonta päämäärää eikä muuta tarkoitusta kuin koetella ja siirtää toiminta-alueensa rajoja. Tätä ei saa sekoittaa autoteelisiin hankkeisiin, joissa päämääränä on ihmisten kykyjen kultivointi ja kasvattaminen heidän elämänsä rikastuttamiseksi tieteiden, taiteiden, urheilun, leikin ja vapaan keskustelun alueilla. AI-järjestelmä ei ole autoteelinen toimija. Se ei kultivoi inhimillisiä kykyjä vaan pelkästään jäljittelee joitakin niistä. Tarkemmin sanottuna se imitoi kykyjä, joita se kykenee koodaamaan ja joiden koodauksia se kykenee siirtämään alueelta toiselle.

Nyt AI-etiikka – filosofinen, käytännöllinen ja hallinnollinen – käsittää päätehtäväkseen käytön demokratisoinnin. Tavoitteena on taata saatavuus kaikille yhtäläisesti, riippumatta esimerkiksi varallisuudesta, koulutuksesta, kansalaisuudesta, rodusta, iästä tai sukupuolesta. Unescon julistus vuodelta 2022 vaatii muun muassa, että:

”[on] varmistettava, että [kulttuurien] monimuotoisuutta ja osallisuutta kunnioitetaan, suojellaan ja edistetään tekoälyjärjestelmien koko elinkaaren ajan kansainvälisen oikeuden ja myös ihmisoikeuslainsäädännön mukaisesti. Näin voidaan tehdä edistämällä kaikkien yksilöiden ja ryhmien aktiivista osallistumista rodusta, ihonväristä, syntyperästä, sukupuolesta, iästä, kielestä, uskonnosta, poliittisesta mielipiteestä, kansallisesta alkuperästä, etnisestä alkuperästä, sosiaalisesta alkuperästä, taloudellisesta tai sosiaalisesta syntymätilanteesta tai vammaisuudesta riippumatta.”

Lisäksi nykyiset AI-etiikat pyrkivät ohjaamaan järjestelmien tuotantoa kestävyyteen ja uusiutuvuuteen. Unescon dokumentti jatkaa:

”Kaikkien niiden, jota osallistuvat tekoälyjärjestelmien elinkaareen (–), tulee pienentää tekoälyjärjestelmien ympäristövaikutuksia, muun muassa niiden hiilijalanjälkeä mutta ei pelkästään sitä. Näin on toimittava, jotta voidaan varmistaa ilmastonmuutoksen ja ympäristöriskien minimoiminen ja estää luonnonvarojen kestämätön hyödyntäminen, käyttö ja muokkaaminen, jotka kaikki myötävaikuttavat ympäristön ja ekosysteemien heikkenemiseen.” ²

Kaikki tämä hyväntahtoisuus on eettisesti ajattelematonta, ja siksi myös vastuutonta, koska se ohittaa kysymykset levitettävien välineiden päämäärättömyydestä. Se on naiivia, koska se tyytyy tasaamaan saatavuutta eikä syvenny selvittämään, miten AI-järjestelmien kouluttaminen vaikuttaa inhimillisten päämäärien ja välineiden suhteisiin tuomalla käyttöön uudenlaisen – päämäärättömän – välineen, joka kerää informaatiota kaikista yrityksistä muodostaa päämääriä.

Näen tällaisen AI-etiikan vakavasti virheellisenä. Virhe on luonteeltaan arvoteoreettinen, mutta myös poliittinen. Taustalla on hyvä mutta ajattelematon tarkoitus: demokraattiseksi nimetty pyrkimys maksimoida käyttäjien joukko, turvata kaikille yhtäläiset käyttömahdollisuudet nyt ja tulevaisuudessa ja säädellä uuden välineen käyttöä tunnettujen välineiden mallin nojalla.

Järjestelmien kehittäjien kannalta tällainen fokus on siunauksellinen, koska se organisoi ja kasvattaa käyttäjäjoukon, joka vastikkeetta – siis ilman palkkaa, palkkiota, tuotto-osuuksia ja sananvaltaa – luovuttaa tavoitteelliset ja merkitykselliset kokeilunsa järjestelmien kehittäjien materiaaliksi, keksii välineelle uusia käyttötarkoituksia ja avaa näin uusia laajenevia sovellusalueita. Mutta miten käy koekäyttäjien kasvavalle joukolle, niille, joille luvataan tehostumista ja nopeutumista ja yhä enemmän aikaa leikkeihin?

Päämäärättömän välineen kokeilemisen uskotaan toki koituvan siunaukseksi myös kaikille soveltajille ja viime kädessä koko ihmiskunnalle.Siunauksellisuus on kuitenkin pelkkä lupaus, joka voi toteutua ainoastaan, mikäli ne inhimillisen toiminnan eri alueet, joihin AI-järjestelmiä kulloinkin sovelletaan, kykenevät säilyttämään omat tarkoituksensa ja kehittämään niitä AI-järjestelmien vaateista riippumatta. Jos kokeiltavat järjestelmät sen sijaan muokkaavat kokeilevaa toimintaa ja sen tavoitteellisuutta omiin prosesseihinsa sopiviksi, ei ehto toteudu.

Tiedämmekö ehdon toteutuvan? Pysyvätkö ihmisten omaehtoiset arvopäämäärät koskemattomina tällaisissa kokeiluissa?

Tätä on kysyttävä nyt, välittömästi. Kokeilu on nimittäin jo käynnistynyt, ja se etenee kiihtyvällä vauhdilla monilla ihmiselämän ydinalueilla: sosiaalisessa mediassa, koulutuksessa, kasvatuksessa, tutkimuksessa, terveydenhuollossa, mielenterveyden huollossa, valvonnassa, vakuuttamisessa, riski- ja turva-analyyseissa, rikostuomioissa, varustautumisessa ja sotimisessa.

Mihin viittaavat tähän mennessä saavutetut tulokset? Miten on käynyt ihmisten väliselle mielekkäälle vuorovaikutukselle sosiaalisen median alustoilla? Miten tieteellinen tutkimus on säilyttänyt totuussidoksensa asiantuntijaprosessien automatisoituessa? Mitkä terveyden ja hyvinvoinnin päämääristä on turvattu kehittyneen palvelurobotiikan avulla?

Näihin kysymyksiin ei voi vastata suunnittelemalla ihmiskunnalle siunauksellista tulevaisuutta. Vastaukset löytyvät vain nykyisyydestä. Ne muodostuvat jo nyt terveyskeskuksissa, hoivakodeissa, kouluissa, luentosaleissa, mediataloissa ja somealustoilla, jotka kaikki ovat menettämässä otteensa määräävistä tavoitteistaan: hyvinvoinnista, hoivasta, oppimisesta, tiedonvälityksestä ja kommunikaatiosta.

Näkemykseni mukaan hyvää tarkoittava AI-säätely keskittyy tällä hetkellä toissijaiseen ongelmaan: käytön tasa-arvoistamiseen. Yhteiset toimet ja varat suunnataan hankkeisiin, jotka pyrkivät takaamaan kaikille mahdollisille käyttäjille uusien instrumenttien saatavuuden, osallisuuden näiden instrumenttien kokeilemiseen sekä yhtäläiset mahdollisuudet niistä hyötymiseen. Tämä pätee niin ylikansallisten kuin kansallistenkin toimijoiden kohdalla, yhtä lailla viranomaislaitosten kuin yleishyödyllisten yhteisöjen osalta.

Päämäärä kuulostaa kiistattoman suotuisalta, mutta sen tavoittelu kompastuu AI-järjestelmien luonnetta koskevaan perustavaan ajatusvirheeseen. Kyseessä ei enää ole ”työkalu” eikä ”tuotantoväline” sanojen ikivanhoissa merkityksissä, jotka kytkivät pyörän, neulan ja vasaran ideat ensin painokoneen ja kutomakoneen ideoihin, niistä autotehtaan ja ydinvoimalan ideoihin, ja lopulta jopa tekstinkäsittelylaitteisiin ja älypuhelimiin. Tämä ikiaikainen merkitys koski välineiden suhdetta päämääriin ja edellytti, että väline palvelee siitä riippumatonta päämäärää.

Tähän itsestäänselvyyteen emme enää voi nojata näiden uusien ”välineiden” kohdalla.

Ongelman perustavuuden vuoksi meidän jokaisen tulee kysyä, juuri nyt, mitä kaikkia näistä välineistä suostun käyttämään ja minkä päämäärien saavuttamiseksi. Lisäksi on kysyttävä, millainen AI-etiikka – ja AI-politiikka – kykenee varmistamaan, että näiden välineiden eksponentiaalisesti kasvava koekäyttö edistää edes joitakin niistä inhimillisistä päämääristä, joista kaikista se pysähtymättä kerää dataa.

Ikivanhasta väline–päämäärä-kytköksestä on nimittäin jäljellä enää vain nämä omakohtaiset kysymykset. Kun niiden esittäjät on eliminoitu, ei päämäärättömien välineiden tuotantoa ja kulutusta salpaa mikään.

Sara Heinämaa on Jyväskylän yliopiston filosofian professori.

Kanava on Suomen Kuvalehden mediaperheeseen kuuluva mielipidelehti, jonka kirjoitukset edustavat kirjoittajan omaa näkemystä. Kanavan voit tilata täältä.