Pitääkö pääministerin olla vaalivoittaja?

Sosiaali- ja terveysministeri Wille Rydman (ps) osaa herätellä poliittista keskustelua. Se on nähty kesällä useasti – viimeksi elokuun ensimmäisellä viikolla, kun Yle julkaisi tuoreen puoluekannatuskyselynsä.

Mittauksessa perussuomalaisten kannatus oli noussut korkeimmalle tasolle miltei kahteen vuoteen. Pääministeripuolue kokoomuksen suosio taas oli hallituskauden alimmalla tasolla.

Jos perussuomalaiset ohittaisi kannatuksessaan kokoomuksen, nousisi puolestaan kokoomuksen kynnys lähteä mukaan demarijohtoiseen hallitukseen, Rydman arvioi.

”Tällöin tulisi mahdolliseksi rakentaa perussuomalaisten johdolla eduskunnan enemmistöön nojautuva keskustaoikeistolainen hallitus, vaikka [Sdp] olisikin suurin puolue”, hän kirjoitti viestipalvelu X:ssä.

Erityisesti demareissa hermostuttiin. Varapuheenjohtaja Niina Malm syytti ministeriä jopa haluista sivuuttaa vaalitulos ja kansan tahto.

Politiikan kommentaattorit haluavat toisinaan muistuttaa, että vaikka pääministerivaalistakin puhutaan, ei eduskuntavaaleissa suosituimman puolueen asema ole vielä lupaus salkusta.

Perään saatetaan muistella vaikkapa Harri Holkerin hallitusta. Sdp voitti vuoden 1987 eduskuntavaalit, mutta pääministeriksi nousi kokoomuslainen.

Tällaisissa anekdooteissa sekoittuvat historia ja nykyaika sekä teoria ja käytäntö. Holkeri oli presidentti Mauno Koiviston valinta pääministeriksi.

Presidentin valta alkoi vähentyä 1980-luvun lopulla, ja vuosituhannen vaihteessa tehty perustuslakiuudistus huipensi kehityksen. Uudistus nosti ykkösvallankäyttäjäksi eduskunnan ja teki hallituksen muodostamisesta parlamentin asian.

Kun tarkastelee Suomen itsenäisyyden ajan hallituksia, presidenttivetoisuuden vaihtumisen parlamentarismiin huomaa selvästi.

Lyhytaikaiset, presidenttiä palvelleet ja vaalituloksia vaihtelevasti vastanneet hallitukset vaihtuivat hallituksiin, jotka istuivat lähtökohtaisesti koko vaalikauden. Vuodesta 1991 alkaen hallituksia on aina johtanut eduskuntavaalit voittaneen puolueen edustaja.

Vaalien jälkeen suurin eduskuntaryhmä saa aloittaa ja kutsua ryhmät valitsemaan hallitustunnustelijan. Teoriassa valinta voisi kohdistua myös vaikkapa toiseksi tai kolmanneksi suurimman ryhmän ehdokkaaseen.

Toistaiseksi näin ei ole käynyt.

Parlamentarismi toteutuu, kun hallitus nauttii eduskunnan enemmistön luottamusta. Suurinta puoluetta ei siis ole pakko kelpuuttaa mukaan.

Olisiko kyse kansan tahdon sivuuttamisesta? Riippuu, keneltä kysytään. Vaalivoittajan mielestä varmasti, valtiosäännön näkökulmasta tuskin.

Poliitikot puhuvat usein kansan tahdosta silloin, kun se tukee omaa ajattelua. Vuoden 2019 eduskuntavaalien jälkeen oppositioon jääneet kokoomuslaiset pohdiskelivat mielellään taustakeskusteluissa kansan tahtoa.

Tuolloin porvaripuolue katsoi, että koska eduskunnassa oli ”ei-vasemmistolainen enemmistö”, ei keskustavasemmistolainen hallitus vastannut kansan tahtoa.

Helsingin Sanomien entisen politiikan toimittajan Teemu Luukan viime syksynä ilmestynyt kirja kertoo, kuinka kokoomus kävi keskusteluja aiheesta vaalien jälkeen erityisesti perussuomalaisten kanssa ja pyrki näin haastamaan betonoitunutta käytäntöä. Ongelmaksi koitui keskusta, joka ei ollut valmis hyppäämään hankkeeseen mukaan.

Poliitikkojen aiheeseen liittyvissä pohdinnoissa näkyy tasapainottelu kahden perinteen välillä.

Nykyinen kotoinen tapamme suosii enemmistöhallituksia, joissa on mukana vaalien voittaja tai useampi sellainen. Hallituspohjat eivät välttämättä ole ideologisesti yhtenäisiä.

Toisenlaisetkin ratkaisut ovat mahdollisia. Ruotsissa vaalit käydään blokkiasetelmasta, jossa ideologinen liima on tärkeämpää. Valtiopäivien kolmanneksi suurin puolue eli kokoomus on pääministeripuolue, koska sen johtama blokki nauttii parlamentin enemmistön tukea.

Tähän saakka Suomessa on pidetty vahvuutena, että hallitusten muodostaminen onnistuu myös ideologisten kilpakumppaneiden kesken. Osa poliitikoista on kaipaillut blokkivaaleja lahden tällekin puolelle, mutta valtaosa on torjunut ajatuksen kankeana.

Jokin on silti muutoksessa. Puolueiden ja niiden kannattajien suhtautuminen toisiinsa on muuttunut 2000-luvun aikana. Suomessa eletään jo jonkinlaista blokkipolitiikan esivaihetta, päättelee esimerkiksi viimeisin eduskuntavaalitutkimus. Ei ole harvinaista, että vaalikeskusteluissa linjataan nykyään suoraan, keiden kanssa yhteistyöhön ei olla valmiita.

Teoriassa ”Ruotsin malli” voisi toimia Suomessakin.

Tämä kuitenkin vaatisi avoimuutta myös äänestäjien suuntaan. Johtavien poliitikkojen ja puolueiden tulisi kertoa aiempaa selkeämmin jo ennen vaaleja, millaisia hallitusratkaisuja ne tavoittelevat.

Lisäksi ratkaistavana on monia käytännön ongelmia. Kuvitellaanpa esimerkiksi Rydmanin kaavailun toteutuvan: Sdp voittaisi vaalit, perussuomalaiset tulisi toiseksi ja kokoomus kolmanneksi. Eduskunnassa olisi porvarienemmistö, ja nykyisen Petteri Orpon (kok) hallituksen pääpuolueet haluaisivat jatkaa tämän hallituksen politiikkaa.

Puolueilla olisi todennäköisesti hallussaan vähemmän paikkoja kuin nyt, joten ne tarvitsisivat keskustaa mukaan. Lähtisikö se? Jäisikö Rkp ulkopuolelle?

Kokoomuksessa ajatellaan, että perussuomalaisten ainoa tie valtaan käy yhdessä heidän kanssaan – Sdp kun ei hallitusyhteistyöhön suostu. Siksi kokoomuslaiset myös ajattelevat pääministeripaikan kuuluvan hintana tästä heille, kuten Ruotsissakin.

Mutta miksi perussuomalaiset suostuisi antamaan tämä paikan kokoomukselle, mikäli puolue olisi eduskunnassa suurempi? Ja toisaalta: haluaisiko kokoomus hypätä tämän hallitustaipaleen jälkeen perussuomalaisten kakkospuolueeksi?