Kommunikaatio on mahdotonta
Jaakko Yli-Juonikas tarvitsi kirjallisen maailmanlopun. Hän lopetti fiktion kirjoittamisen.
4
MIN
Kirjailija Jaakko Yli-Juonikkaan vanhemmat olivat innokkaita lukijoita. Kun Jaakko oli neljävuotias, äiti opetti hänelle aakkoset. Sen jälkeen poika opetteli lukemaan omin päin.
”Halusin päästä selville Asterixin jutuista. Sain jotenkin koodattua, mistä lukemisessa oli kyse”, kertoo Yli-Juonikas.
Perheen kotikaupungissa Loimaalla oli hyvä kirjasto. Yli-Juonikas löysi kaunokirjallisuuden Jules Vernen seikkailukirjojen kautta. Agatha Christien dekkarit olivat pehmeä lasku aikuisten kirjallisuuteen.
Nopeasti Yli-Juonikas siirtyi ”kovempaan kamaan”. Hän luki noin kymmenvuotiaana Fjodor Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen ja heti sen jälkeen muitakin venäläisiä klassikoita.
”Se taisi tapahtua vähän liian varhain. Niissä on aika paljon sellaista sisältöä, joka ei välttämättä avaudu alakoululaiselle.”
Peruskoulun viidennellä ja kuudennella luokalla Yli-Juonikkaalle sattui äidinkielen opettaja, joka rohkaisi kirjoittamaan ja antoi kannustavaa palautetta kouluaineista.
Yli-Juonikas kuvaa kirjoitelmiensa tyyliä grafomaniaksi. Hän ei pystynyt kertomaan tarinaa tiiviisti ja ytimekkäästi, vaan aineet paisuivat pitkiksi.
”Jos ruvetaan jäljittämään mun kirjailijuuden alkupistettä, niin sinne ajatukset palaavat. Tämä opettaja oli mun äidinkielen opettajista ainoa, joka piti hyvänä juttuna sitä, että lapsi on innostunut kirjoittamisesta ja kirjoittaa. Antaa mielikuvituksen lentää vapaasti.”
Lukion jälkeen Yli-Juonikas pääsi opiskelemaan kirjallisuustiedettä Turun yliopistoon. Hän kirjoitti pro gradu -tutkielmansa Thomas Pynchonin romaanista Painovoiman sateenkaari. Valmistuttuaan Yli-Juonikas suomensi muun muassa Noam Chomskya, William S. Burroughsia ja Jack Kerouacia.
Ensimmäisen julkaistun romaaninsa Yli-Juonikas kirjoitti vähän yli kolmekymppisenä. Valvoja (2009) kertoi haminalaisesta satamatyöntekijästä Toimi Silvosta, joka teki vuonna 1964 valvomisen maailmanennätyksen.
”Etsin aktiivisesti kätevää romaaniaihetta ja vastaan tuli tällainen tapaus. Siitä kirjoittaminen tuntui hauskalta ajatukselta. Siinä oli myös valmiina ajallinen rajaus, tämän tyypin valveillaoloaika”, Yli-Juonikas sanoo.
”Kaikkiaan olen ammentanut aika paljon ideoita ihan tiedotusvälineitä seuraamalla. Pikku-uutisista ja sen sellaisesta.”
Monenlaisia tekstiaineksia sekoittava Neuromaani (2012) on suomalaisen kokeellisen kirjallisuuden virstanpylväs. Se elää yhä omaa elämäänsä, on juuri ilmestymässä ranskaksi.
Yli-Juonikkaalle Neuromaani edustaa kaukaista menneisyyttä. Se ei ole säilynyt hänelle poikkeuksellisen mielenkiintoisena. Siihen ei tule itse palattua.
”Toisaalta, kun tuollainen teos sovitetaan uudenlaiseen kulttuuripiiriin, se voi syntyä uudestaan. Se voi olla uudella tavalla relevantti, kun se tuodaan uuteen aikaan ja uudelle, laajemmalle kielialueelle.”
Umpikieron Neljä ratsastajaa -ponikirjasarjan (2018–2024) jälkeen Yli-Juonikas päätti lopettaa proosafiktion kirjoittamisen. Päätös syntyi ”yllätyksellisesti ja puolivahingossa”.
Tuhatkaunokin tuho – sarjan kuudes ja viimeinen osa – käsitteli erilaisia maailmanloppuja. Yli-Juonikas ajatteli, että samaan yhteyteen tarvitaan myös konkreettinen, henkilökohtaiseen kirjoittamisprojektiin liittyvä maailmanloppu.
”Päätin, että tämä on nyt tässä ja että jatkan muiden tekstilajien parissa”, Yli-Juonikas kertoo.
”Se oli vähän jännä johtopäätös siinä mielessä, että en ollut mitenkään väsynyt, turhautunut tai umpikujassa fiktion kirjoittamisen kanssa. Myöhemminkin on tullut mieleen kutkuttavia aiheita, joista olisin hyvinkin voinut kirjoittaa.”
Uudessa esseeteoksessa Vaurioituneiden aivojen painajaiset Yli-Juonikas kirjoittaa taiteesta: ITE-kesäteatterista, italialaisista giallo-kauhuelokuvista, parhaista tyhmien kirjoittamista kirjoista ja niin edelleen.
Kirjan rakenteellinen johtoajatus oli, että siinä olisi yksi teksti per taiteenlaji.
”Yritin ottaa eri tavoilla leikkisiä ja vitsikkäitä näkökulmia aiheisiin ja teemoihin, jotka saattavat olla vakavasti otettaviakin. Joissa saattaa olla jopa joku oikea taideteoreettinen kysymys”, Yli-Juonikas pohtii.
”Vasta ensimmäisen version kirjoitettuani tajusin, että kaikkia tämän kirjan tekstejä yhdistää kommunikaatio-ongelman ajatus. Se, että taiteeseen ja taidekokemuksiin liittyvien asioiden kielellistäminen on erittäin vaikeaa. Ehkä mahdotonta.”
Yli-Juonikkaan mukaan kyseinen kommunikaatio-ongelma tulee eksplisiittisimmin esiin musiikkia käsittelevässä esseessä. Sen avainkysymykseksi nousee: Mitä Kirka sanoi ennen Born to Be Wild -kappaleen laulamista Mestarit Areenalla -jättikonsertissa ja mitä hän sillä tarkoitti?
Saman tyyppinen kysymys toistuu eri muodoissa giallo-elokuvia käsittelevässä tekstissä, jossa kirjoittaja pitää vähän liian pitkää monologia henkilökohtaisesta päähänpinttymästään. Kyseinen teksti on kirjoitettu ”tietyllä menetelmällisellä kielirajoitteella” – jokaisessa käytetyssä sanassa on vähintään yksi diftongitavu.
”Juuri kukaan ei tunne näitä elokuvia eikä ole niistä kiinnostunut. Ajattelin, että muuttuisiko teksti kiinnostavammaksi, jos sen kieli olisi rajoitteen takia omituista. Siinäpä oikeastaan sen keskeinen ajatus.”
Jaakko Yli-Juonikas: Vaurioituneiden aivojen painajaiset. 223 sivua. Siltala, 2026.