Leppoisin elokuvastudio

Vuonna 1950 perustettu Fennada-Filmi Oy oli kolmas ja viimeinen suomalainen elokuvastudio, eli elokuvatuottaja, jolla oli kuukausipalkkaista henkilökuntaa ja omat kuvaustilat Helsingin Kulosaaressa, vanhassa tennishallissa.

Haastajan ilmaantuessa vuonna 1919 perustettu Suomi-Filmi ja vuonna 1933 perustettu Suomen Filmiteollisuus (SF) olivat tuottaneet kumpikin sata elokuvaa.

Fennadan taustalla olivat Mäkelän ja Adamsin elokuvasuvut. Yhteisessä tuotantoyhtiössä kilpailijat yhdistivät voimansa saadakseen sisältöä levitysliiketoimintansa tarpeisiin.

Elokuvien tuottamisesta tuli välillä tappioi­ta, mutta niiden levittäminen toi voittoja, jotka pitivät kokonaisyhtälön kannattavana.

Artikkelimuotoinen historiikki Unelmatehdas Kulosaaressa (SKS) avaa Fennadan vaiheita laajalla näkökulmien kirjolla. Yhteinen nimittäjä on ajatus edeltäjiään modernimmasta studiosta. Fennada ”ei elätellyt utopiaa yhtenäiskulttuurista, vaan suuntautui avoimesti länteen, nuorisoon ja nousevaan nuorisokulttuuriin”, johdantoluku kiteyttää.

Fennadaa johtaneesta Mauno Mäkelästä (1916−1987) historiikki piirtää kuvan Suomi-Filmin ja SF:n patruunoita Risto Orkoa ja Toivo Särkkää solidaarisempana mogulina, joka loi yhtiöön perhemäisen tunnelman.

Kun television yleistyminen ja vapaa-ajan tarjonnan monipuolistuminen ajoivat elokuva-alan 1960–1970-luvulla aallonpohjaan, Mäkelä irtisanoi ensiksi niitä, joiden oli helpoin­ta löytää töitä muualta ja suojasi niitä, joille työllistyminen oli vaikeinta.

Sisältöanalyysissä Kimmo Laine näkee Fennadan epookkielokuvissa muita studioita vasemmistolaisemman painotuksen. Yhtiön klassikkokirjojen filmatisoinnit ovat usein luokkaristiriitoja korostavia ”köyhälistökuvauksia”.

Jaakko Seppälä tekee pioneerityötä jäljittämällä film noir -lajin perinteitä Fennadan ja siihen yhdistetyn Fenno-Filmin elokuvissa. Pessimististä noiria kokeilivat muutkin, mutta Fennada teki siitä kilpailuvaltin, Seppälä kiteyttää.

Fennadassa työskentely näyttäytyi ohjaajille mahdollisuutena suurempaan itsenäisyyteen ja korkeamman laadun tavoitteluun kuin varsinkin kunnianhimottomaksi liukuhihnataloksi leimautuneessa SF:ssä.

Historiikin helmiin kuuluu SF-veteraani Matti Kassilan toiveikas kirje Mauno Mäke­lälle. Fennadassa Kassila pääsi ohjaamaan intohimohankkeensa, F. E. Sillan­pään Elokuu-romaanin filmatisoinnin. Elokuva tuotti tappiota, mutta kelpasi Cannesin festi­vaalin ohjelmistoon. Kassila teki myöhemmin Fennadalle tiliä Komisario Palmuilla ja nuorisokuvauksella Kuriton sukupolvi.

Talouden sakatessa laatuvaatimuk­sista tingittiin myös Fennadassa, ja yhtiö teki matalaotsaisena pidetyn iskelmäelokuvan ja sotilasfarsseja.

Unelmatehdas Kulosaaressa on kokeneiden elokuvatutkijoiden ryhmätyön tulos. Teoksessa yhdistyvät yrityshistoria, sisältöanalyysi sekä elokuvateon konkretian ku­vaus. Alaluvuissa käsitellään esimerkiksi Fennadan elokuvien ulkomaanlevitystä, joka vei esimerkiksi Täällä Pohjantähden alla -filmatisointeja Kuubaan ja Pohjois-Koreaan asti.

Sapluuna on tuttu samojen avaintekijöiden SF-historiikista Unelmatehdas Liisankadulla (SKS, 2019). Tekstit mukailevat akateemisten artikkelien rakennetta, mikä tuo niihin paikoitellen tarpeetonta toistoa.

Yleisesti ottaen detaljeja pursuavat tekstit ovat sulavaa luettavaa. Outi Hupaniitun jäntevät yrityshistorialuvut avaavat suomalaisen elokuvaliiketoiminnan logiikkaa ja perheyhtiöiden sisäisiä jännitteitä.

Minna Santakari ja Juha Seitajärvi kuvaavat värikkäästi studion usein yömyöhään venynyttä arkea. Erään tarinan mukaan kirkkoherra kohtasi Kulosaarentiellä sirkuskarhun, joka oli karannut Punaisen viivan kuvauksista.

RänsistyneeN tennishallin aika unelmatehtaana päättyi vuonna 1982, kun Yle osti Fennadan. Kaupassa siirtyivät Kulosaaren studio irtaimistoineen sekä 68 pitkän elokuvan oikeudet. Viimeiseksi jäi Kalle Päätalo -filmatisointi Ruskan jälkeen (1979).

Aika oli ajanut elokuvatehtaista ohi. Fennadan vaiheisiin keskeisesti vaikuttaneiden Mäkelöiden levitysbisneksen pohjalle versoi kuitenkin suuri Finnkino-ketju, joka hallinnoi edelleen kotimaista elokuvateatterikenttää, nykyään ulkomaisessa omistuksessa.

Kotimaisen elokuvan historiankirjoitusta ovat hallinneet kronikat ja elämäkerrat. Unelmatehdas-historiikkien studionäkökulmat ovat kaivattu lisä, joka huutaa jatkokseen Suomi-Filmin tarinaa. 

Kimmo Laine, Minna Santakari, Juha Seitajärvi, Outi Hupaniittu, Tommi Römpötti ja Jaakko Seppälä (toim.): Unelmatehdas Kulosaaressa: Fennada-Filmi Oy:n tarina. 368 sivua. SKS, 2026.