Ongelmansa kaikilla

”Se on kaksisuuntainen tie, pitää haluta kulttuuriin ja sinut pitää päästää sinne.”

Elias on päätynyt pikkulapsena Suomeen Ruandasta ja menettänyt yhteyden vanhempiinsa, sisaruksiinsa ja nimeensä. Pohjolan portit avautuivat sukulaismiehen valkoisella valheella. 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppupuolella Elias on juuri täysi-ikäistynyt ja turvaverkot murtuvat rytisten. Asuntoa ei ole, omaisuus on päällä olevat vaatteet ja 750 euroa. Hänellä ei ole kuin itsensä ja käsitys siitä, että Lassilan sosiaalikeskuksesta voisi saada apua.

Siitä alkaa Ivan Manirahon Pimeyden mustuus -kirjan nykyhetki. Kirja on kaksiosaisen saagan viimeinen osa. Lapsuudesta Ruandassa ja nuoruudesta Haagassa kertoi Auringon syy (2025).

Eliasta vaivaa ajatus siitä, että hän ei ole kunnollinen maahanmuuttaja. Hän on päihderiippuvainen ja hyvin yksinäinen.

Maniraho ei kuitenkaan jää maahanmuuttajatarinan vangiksi. Pimeyden mustuus on kuvaus ihmisestä ajassa, kansainvälistyvässä Helsingissä.

Eliaksen tarina kerrotaan kronologisesti, kuin puhtaaksikirjoitetuissa päiväkirjoissa. Vastaan tulevat finanssikriisit, jääkiekon kultamitalit, koronat ja Ukrainan sodat. Ne kaikki vaikuttavat Eliakseen, joka kuin ihmeen kaupalla valmistuu lukiosta ja päätyy opiskelemaan sosiaalialaa korkeakouluun.

Samalla hän löytää alkoholin, nuuskan, huumeet sekä loputtoman määrän naisia ja kapakoita. Nuorena kaljuuntuva häirikkö osaa keskittyä vain videopeleihin, muuten hän aiheuttaa lähinnä pahennusta – jos poistuu kotoaan.

Elias kykenee kuitenkin juuri ja juuri tekemään työnsä, auttamaan muita sosiaalityöntekijänä, joka jakaa yhteiskunnan varoja asiakkaille.

Pimeyden mustuus on kiinnostavimmillaan sosiaalitoimiston arjen kuvauksessa. Päihderiippuvuuden selontekona se toistaa tuttuja kaavoja lupauksista, niiden pettämisestä, hauskuudesta ja sen valheellisuudesta.

Maniraho on ripotellut itsestään tietoja kirjan sisäkansiin. Niistä voi päätellä kokemusten olevan ainakin osin omakohtaisia.

Konservatiivisesti kirjoitettu Pimeyden mustuus kurkottaa päiväkirjamaisen dokumentaation ohi yleisempään, mutta ei oikein sitä löydä.

Isomman kuvan hahmottaminen jää lukijalle, mikä ei ole lainkaan hassumpaa. Romaani on maahanmuuttajan tarinan sijaan pikemminkin sairauskertomus ja muuttuneen Helsingin kuvaus.

Asukkaat tekevät kaupungin. Taustat vaihtelevat, mutta kaikki ovat täynnä omia ongelmiaan. Yhdessä. 

Ivan Maniraho: Pimeyden mustuus. 335 sivua. Like, 2026.