Mafian katsomot

Ultra-fanit on sana, jonka käyttö on 2000-luvun alusta alkaen yleistynyt myös Suomessa. Ultrat ovat lähinnä jalkapallokatsomoista tuttuja intohimoisista kannattajia, jotka muodostavat omia ryhmiään.

Ultrat ovat niitä, jotka päättävät, mitä lauluja katsomossa lauletaan, ja niitä, jotka maalaavat omilla rahoillaan ja omalla ajallaan koko päädyn peittäviä koristeellisia lakanoita.

Tietty osa yleisöstä tulee usein katsomaan ultrien soihtuja enemmän kuin itse peliä.

”Jalkapallo-ottelu ilman ultra-kannattajia on aivan eri tapahtuma kuin heidän kanssaan”, sanoo tietokirjailija Anton Monti.

Monille ultra-kannattajielle oman ryhmän tunnukset ovat tärkeämpiä kuin kannatetun seuran.

Italialaiset sukujuuret omaavan Montin uusin kirja Ultrat kertoo, että ilmiö on sen synnyinseuduilla nyt suuremmassa kriisissä kuin koskaan.

Modernin ultra-kannattamisen on katsottu alkaneen 1960-luvulla. Ensimmäiseksi ryhmäksi on tunnistettu milanolainen Fossa dei Leoni. Myöhemmin ilmiö levisi muualle maailmaan, Brittein saaria ja Yhdysvaltoja lukuun ottamatta – niissä on aina ollut omanlaisensa kannatuskulttuuri. Esimerkiksi Englannissa suosittu huliganismi ei ole ultrille keskeistä.

Montin mukaan ultra-kannattamista voi pitää italialaisen jalkapallon merkittävimpänä vientituotteena. Nyt isot mafiaperheet ovat alkaneet kontrolloida ultra-ryhmiä.

”Siksi ne kannattajaryhmät, jotka ovat vastustaneet mafian valtaa, ovat alkaneet siirtyä stadioneilla muihin katsomonosiin”, Monti kertoo.

Ultrat-kirja perustuu italialaisiin lähteisiin: kirjallisuuteen ja mediaan. Kokonaiskatsaus tulee Suomessa tarpeeseen.

Suomen ensimmäisenä ultra-ryhmänä pidetään Stadin kingejä, joka toimii nykyisin Inferno- ja Folket-nimillä. HIFK:n kannattajat organisoituivat yhden banderollin taakse vuosituhannen vaihteessa.

Nykyisin isoimmissa otsikoissa on HJK:n katsomossa Sakilaisten rinnalle noussut kova­linjainen Usual Suspects Helsinki.

Ilmiö on kuitenkin Suomessa vielä pieni ja ennen kaikkea tuntematon. Montin kirja on ensimmäinen merkittävä suomeksi julkaistu teos, jossa asiaa käsitellään.

Ultra-ilmiön on arvioitu olevan nykyään maailman suurin nuorisokulttuuri, Monti kirjoittaa.

Suomessa kotimaisia ultra-ryhmiä pilkataan ”larppaajiksi”, jotka yrittävät vain leikkiä mukana. Italiassa kyse ei ole kuitenkaan leikistä.

”Se on niin väkivaltainen ja dramaattinen ilmiö, että sitä ei voi pitää leikin asiana. Ultrien ympärille kasvanut liiketoiminta on myös valtavan suurta”, Monti sanoo.

Yksin laiton lippukauppa, jossa seuroja kiristäneet ultrat myyvät saamiaan ilmaislippuja kovalla hinnalla eteenpäin, tuottaa suurseurojen ryhmille yhdessä ottelussa helposti 150 000 euron voitot.

Tuottoisaa on myös vallattujen parkkipaikkojen vuokraaminen: tiliä tehdään vuositasolla yksin Roomassa 15 miljoonaa euroa, Monti kirjoittaa.

Sen lisäksi ultrat ovat ottaneet isolta osaltaan kokonaan haltuun stadioneiden kioskimyynnin tai vaativat myyjiltä suojelurahaa. Ne myyvät myös omia fanituotteita.

Isoa on myös huumekauppa, jota ultra-ryhmät kontrolloivat katsomoissa. Kokonaisuudessaan Italiassa kyse on miljardiluokan liiketoiminnasta.

Ei ihme, että kilpailu fanikatsomon johtajuudesta aiheuttaa jatkuvasti väkivaltaisia yhteenottoja erityisesti omien kannattajien kesken. Vastustajajoukkueiden kannattajien välillä käydyt yhteenotot ovat vähentyneet.

Suomessa ultra-ryhmät ovat keränneet laitonta rahaa vain fanituotekaupalla. Silti poliisi käy ilmiötä vastaan voimalla.

”Italiassa poliisit ovat hyödyntäneet taistelua ultria vastaan harjoitteluun, mutta myös määrärahojen lisäämiseen. Sen on kuitenkin nähty aiheuttavan jännitteitä, ei vähentävän niitä. Siksi poliiseja ei enää näy stadioneiden sisäpuolella”, Monti kertoo.

Monti on tarkistanut tekstin suomalaisella ultra-kannattajalla. Näin sanasto on kirjassa myös suomeksi oikein.

”Nuorilla miehillä on energiaa. Vaikka kuolemantapauksia tulee vuosittain, on parempi, että se energia kanavoituu julisteiden maalaamiseen ja laulujen laulamiseen kuin johonkin pahempaan”, hän sanoo. 

Anton Monti: Ultrat. 202 sivua. S&S, 2026.