Hidas matka länteen

Teksti on julkaistu alun perin Kanava-lehden numerossa 4/2026.

Joulukuun 1991 alkupäivinä ukrainalaisilta kysyttiin, mitä mieltä he olivat valtiollisesta itsenäisyydestä. Kansanäänestys päättyi itsenäisyyden kannattajien selkeään voittoon ja vahvisti päätöksen irtautua Neuvostoliitosta.

Pian vaalien jälkeen 8. joulukuuta Venäjän, Valko-Venäjän ja Ukrainan presidentit kokoontuivat Valko-Venäjällä. Tapaamisen päätteeksi allekirjoitettiin Belavežan sopimus, jossa todettiin, että Neuvostoliitto oli lakannut olemasta. Sen tilalle päätettiin perustaa Itsenäisten valtioiden yhteisö (IVY).

Kylmän sodan aikana Suomen ja Ukrainan väliset suhteet kulkivat Moskovan kautta. Neuvostoliiton hajotessa maiden välille luotiin vihdoin suorat suhteet. Suomi tunnusti Ukrainan ja muiden IVY-valtioiden itsenäisyyden 30.12.1991 ja sopi samanaikaisesti diplomaattisten suhteiden järjestämisestä Venäjän kanssa. Päätös merkitsi, ettei Suomi erikseen tunnustanut Venäjää uutena valtiona, vaan hyväksyi sen Neuvostoliiton seuraajaksi.

Suomen ja Ukrainan väliset diplomaattisuhteet solmittiin 26.2.1992, kun presidentti Leonid Kravtšuk matkusti Helsinkiin allekirjoittamaan Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin (Etykin) päätösasiakirjan vuodelta 1975. Suomi perusti suurlähetystön Kiovaan huhtikuussa 1992.

Merkille pantavaa on, että Suomella oli entisen Neuvostoliiton alueella Venäjän ja Baltian maiden lisäksi tuolloin suurlähettilään johtama lähetystö vain Kiovassa. Lontoosta saapunut Erik Ulfstedt aloitti suurlähettiläänä Kiovassa maaliskuussa 1993 ja jatkoi tehtävässä elokuuhun 1996 saakka. Hänen seuraajansa oli Martti Isoaro, joka johti edustustoa vuosina 1996–2000.

Presidentti Mauno Koivisto vieraili Ukrainassa toukokuussa 1992. Hän oli ensimmäinen valtionpäämies, joka kävi Kiovassa Ukrainan itsenäistymisen jälkeen.

Tapaamisen aikana Kravtšuk ei peitellyt kriittistä suhtautumistaan Venäjään. Ukrainan ja Venäjän keskinäisiä suhteita varjostivat useat kiistakysymykset, jotka koskivat ydinaseita, energian saantia, Mustanmeren laivaston jakoa sekä Ukrainaan kuuluvan Krimin alueen hallintaa.

Presidenttien tapaamisesta laadittu muistio osoittaa, että Koivistolla oli hankaluuksia löytää yhteistä aaltopituutta Kravtšukin kanssa. Suomalaispresidentti painotti IVY:n merkitystä ja alueen keskinäistä riippuvuutta, jota hän perusteli neuvostotalouden työnjaon synnyttämällä laajalla tavaravaihdolla. Entisten neuvostotasavaltojen taloudellinen kriisiaika vain lisäsi yhteistyön tarvetta.

Kravtšuk puolestaan suhtautui IVY:n tulevaisuuteen skeptisesti eikä pitänyt sitä Ukrainalle keskeisenä. Hän suhtautui epäluuloisesti Venäjän pyrkimyksiin ja uskoi, että Moskova käytti keskinäistä riippuvuutta hyväkseen. Kravtšuk antoi ymmärtää, että Venäjän johdon toiveena oli saada jonkinlainen Neuvostoliitto palautettua.

Koivisto piti tärkeänä seurata Ukrainan kehitystä, siirtymistä markkinatalouteen ja avautumista ulkomaailmaan. Lähtökohdat olivat kuitenkin vaikeat, sillä ukrainalaisilla ei ollut juuri käsitystä markkinataloudesta ja ulkomaankaupasta.

Liittyminen kansainvälisiin taloudellisiin järjestöihin avasi Ukrainalle mahdollisuuksia liikesuhteisiin markkinatalousmaiden yritysten kanssa sekä ulkomaiseen luototukseen. Näin syntyivät myös puitteet Suomen ja Ukrainan taloussuhteiden kehittämiselle.

Koiviston Ukrainan-vierailun yhteydessä allekirjoitettiin kauppa- ja sijoitussuojasopimukset, ja samalla pohjustettiin Finnairin reittilentoyhteyttä Helsingistä Kiovaan. Suomen paperinvalmistajien yhteenliittymä Finnpap ja rakennusyhtiö Polar perustivat kesällä 1992 edustustonsa Kiovaan.

Tässä suhteessa historia ikään kuin toisti itseään, kuten Helsingin Sanomien toimittaja Heikki Aittokoski osuvasti huomautti jutussaan (5.12.2022), jossa hän tarkasteli Suomen Kiovan-suurlähetystön raportointia 1990-luvun alussa. Kun itsenäinen Suomi vuonna 1918 ensi kertaa loi suhteita Ukrainaan, suurlähettiläs Herman Gummeruksen mukana Kiovaan matkusti myös kaksi metsäteollisuuden keskeistä vaikuttajaa, Gösta Serlachius ja Rudolf Waldén.

EU-Suomi tuki Ukrainan eurooppalaistumista.

Euroopan unionin jäsenyys vaikutti keskeisesti Suomen suhtautumiseen Ukrainaan, koska maiden väliset suhteet kytkeytyivät osaksi unionin yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa.

EU:n kauppapolitiikka ohjasi myös Suomen ja Ukrainan taloudellista kanssakäymistä, vaikka maiden välinen kauppa oli mitätöntä. Tätä selittivät useat kitkatekijät. Uudistuspolitiikka eteni Ukrainassa hitaasti, ja maan taloutta rasittivat neuvostoaikaiset rakenteet, korkea inflaatio sekä valuuttaongelmat.

Vuonna 1996 presidentti Martti Ahtisaari tapasi kahteen otteeseen Leonid Kutšman, joka oli noussut presidentiksi Kravtšukin jälkeen. Ukraina pyrki lähentymään länttä ja oli Suomen tavoin Naton rauhankumppani.

Kutšma korosti Ahtisaarelle, että Ukrainan päämääränä oli EU-jäsenyys. Tähän unionissa suhtauduttiin kuitenkin nihkeästi. EU:ssa ei Kutšman mielestä ”ymmärretty Ukrainan kohtalon merkitystä koko Euroopalle”.

Kutšma varoitti Venäjän suhtautumisesta Ukrainan ulkopolitiikan länsisuuntautumiseen ja katsoi sen heijastavan pyrkimystä oman vaikutuspiiriin luomiseen. Ukraina oli syvästi riippuvainen Venäjän energiatoimituksista, mitä venäläiset myös käyttivät painostukseen.

Kutšma totesi Ahtisaarelle, että Venäjä saattoi halutessaan lamauttaa Ukrainan muutamassa kuukaudessa, minkä vuoksi maa tarvitsi enemmän apua energiahuoltonsa rakentamiseksi uudelleen.

Ukraina sai lännestä runsaasti tukea ydinturvallisuuden ja energiainfrastruktuurin rakentamiseen. G7-maat ja EU lupasivat apua Tšernobylin ydinvoimalaitoksen sulkemiseen, kahden reaktorin rakentamiseen muihin Ukrainan voimaloihin ja useiden hiilivoimaloiden uudelleenrakentamiseen korvaamaan Tšernobylin alasajosta aiheutunutta energiantuotannon menetystä.

Lisäksi Euroopan jälleenrakennus- ja kehityspankki (EBRD) perusti ydinturvallisuusrahaston, jonka toimintaan Suomi osallistui alusta alkaen rahoittamalla ja tarjoamalla asiantuntemustaan Ukrainan, mutta myös Venäjän, laitosten korjaus- ja parannustöihin.

Historioitsija Petri Paju on tutkimuksessaan Luottamuksen ketjureaktio (2025) tuonut esille, että Suomen ja Venäjän yhteistyö säteily- ja ydinturvallisuuden kehittämiseksi alkoi jo 1980-luvun lopulla. Neuvostoliiton hajoaminen ja olojen vapautuminen Itä-Euroopassa mahdollistivat laajan kansainvälisen tietojenvaihdon ja liikkuvuuden, mikä yhdessä uuden Tšernobyl-tyyppisen onnettomuuden pelon kanssa kannusti länsimaita auttamaan entisen Neuvostoliiton alueen ydinvoimaloiden kunnostamisessa.

Vuonna 1998 tuli voimaan Ukrainan ja EU:n välinen kumppanuus- ja yhteistyösopimus. Tällä sopimuksella EU:n jäsenmaat sitoutuivat auttamaan ja tukemaan Ukrainaa sen uudistuksissa.

Ahtisaari vieraili Kiovassa maaliskuussa 1998, jolloin Kutšma ilmaisi jälleen tyytymättömyytensä Euroopan unioniin. Erityisesti häntä kismitti, että naapurimaiden Puolan ja Unkarin integroituminen länteen eteni huomattavasti nopeammin.

”Nyt EU:n olisi korkea aika päättää, mitä se Ukrainan suhteen haluaa. EU on hyväksynyt entisiä kommunistimaita erilaisiin integraatiorakenteisiin, mutta Ukraina on jätetty kaikkien ulkopuolelle. Ukrainalaisilla on sellainen tunne, että EU tuijottaa heidän olkansa yli Venäjää”, Kutšma valitti.

Kriittisistä äänenpainoista huolimatta hän kertoi arvostavansa suhteita Suomeen ja kiitti siitä tuesta, jota Ukraina oli EU-yhteydessä suomalaisilta saanut.

Ukraina pyrki asemoitumaan sillanrakentajaksi Mustanmeren ja Itämeren maiden välisessä yhteistyössä. Tätä koskevalle aloitteelle, jonka tavoitteena oli elvyttää alueiden välisiä ikivanhoja kauppareittejä, Suomi ilmaisi vahvan tukensa. Suomalaiset saattoivat nähdä siinä yhtymäkohtia omaan Euroopan unionin pohjoista ulottuvuutta koskevaan aloitteeseensa.

Vuonna 1997 lanseeratulla aloitteella Suomi halusi vaikuttaa aktiivisesti EU:n Venäjä-politiikan kehittämiseen. Taustalla vaikutti käsitys siitä, että EU:n, sen jäsenehdokkaiden ja yhteistyökumppanien välinen lähentyminen vahvistuisi nopeasti. Ajattelutapa korosti yhteistyövaraista turvallisuutta ja taloudellisen keskinäisriippuvuuden tuomia turvallisuusetuja.

Eurooppalaisten liikenne- ja energiaverkostojen kehittämisen katsottiin yhdistävän myös Suomea ja Ukrainaa. Kiovan-vierailunsa aikana presidentti Ahtisaari viittasi historiallisiin kulkureitteihin muistuttaessaan, kuinka ”vanhat viikinkitiet veivät aikoinaan Konstantinopoliin”.

Hänen mukaansa kaikki Suomen kautta Venäjälle ulottuvat eurooppalaiset liikennekäytävät jatkuivat Ukrainaan ja sieltä paitsi ”Konstantinopoliin” myös Mustanmeren yli Kaukasiaan, Kaspianmerelle ja Keski-Aasian kautta aina Kiinaan saakka.

Syyskuussa 1999 Ukraina isännöi Jaltassa huippukokousta, johon Suomi osallistui EU:n puheenjohtajamaana. Ahtisaari, joka oli muutamaa kuukautta aiemmin ollut kätilöimässä Kosovon sodan päättänyttä rauhanprosessia, puhui Jugoslavian hajoamisen osoittaneen Euroopalle Ukrainan vakauden merkityksen. Hänestä Ukraina oli esimerkki valtiosta, joka oli sitkeällä työllä rakentanut hyvät suhteet kaikkiin naapureihinsa.

Presidentti antoi ukrainalaisille tunnustusta Krimin ”vaarallisen sisäisen kriisin” purkamisesta. Tällä hän viittasi Ukrainan ja Venäjän sopuun pitkään jatkuneessa kiistassa Mustanmeren laivastosta.

Ahtisaari korosti Ukrainan laajempaa merkitystä eurooppalaiselle turvallisuusjärjestykselle ja totesi, että ”yhtenäinen, monikulttuurinen, vahva ja demokraattinen Ukraina on Euroopan yhdentymisen keskeinen tekijä”.

Lännessä ei ollut valmiutta ottaa Ukrainaa Euroopan unioniin tai Natoon.

Euroopan unioni päätti Ukraina-strategiastaan Helsingin huippukokouksessa joulukuussa 1999. Strategia ei tarjonnut jäsenyysnäkymää, mutta se vahvisti Ukrainan asemaa institutionaalisesti unionin ulkopolitiikassa.

Ambitiotasoltaan ratkaisu oli pettymys Kiovalle, joka toivoi EU:lta selkeää lupausta jäsenyysnäkymästä. Tämä ei kuitenkaan ollut realistista, sillä Ukraina oli yhä kaukana jäsenyyskriteerien täyttämisestä.

EU:n linjan muotoilemiseen tuolloin puheenjohtajamaan pääministerinä osallistunut Paavo Lipponen arvostelee Valtionhoitaja-muistelmateoksessaan (2025) presidentti Kutšmaa, joka ei tehnyt ”käytännöllisesti katsoen mitään vaadittuja uudistuksia” eikä puuttunut vapaana rehottavaan korruptioon. Jäsenyys ei näin ollen ollut kiinni EU:sta, vaan ensisijaisesti Kiovassa tehdyistä päätöksistä.

Kaiken kaikkiaan voidaan arvioida, että Suomessa tunnistettiin Ukrainan merkitys Euroopan vakaudelle, vaikka se ei kuulunutkaan ulko- ja turvallisuuspolitiikan asialistan isoihin kysymyksiin.

EU:n jäsenenä Suomen asennoituminen Ukrainaan kytkeytyi tiiviisti unionin linjauksiin. Ukrainaa pyrittiin ankkuroimaan osaksi läntisiä talousrakenteita ja estämään sen jääminen Venäjän etupiiriin.

Toisaalta lännessä ei ollut valmiutta ottaa Ukrainaa EU:n tai Naton jäseneksi. Demokraattisessa siirtymävaiheessa ollut maa jäi näin turvallisuuspoliittiseen katveeseen idän ja lännen väliselle harmaalle vyöhykkeelle. 

Teksti on julkaistu ensi kertaa Kanavassa 4/2026. Kanava on Suomen Kuvalehden mediaperheeseen kuuluva mielipidelehti, jonka kirjoitukset edustavat kirjoittajan omaa näkemystä. Kanavan voit tilata täältä.