Puhtaan kokemuksen mahdottomuudesta

Ben Lernerin uuden romaanin minäkertoja menee museoon katsomaan Leopold ja Rudolf Blaschkan viime vuosisadan taitteessa valmistamia lasitöitä.

Ne ovat häkellyttävästi aidon tuntuisia kopioita kukista ja kasveista. Minäkertoja näkee lasikasvit ensin orgaanisina ja seuraavassa hetkessä keinotekoisina, eräänlaisina ankka/jänis-kuvina.

Kokemus jättää jälkensä. Telttaretkellä minäkertoja katsoo luontoa uusin silmin: näkeekö hän ”koskemattoman” vuoristomaiseman vai maiseman esityksen? Onko puhdas havainto mahdollinen vai vääristävätkö havaintoja ennalta omaksutut ajatusmallit?

Omat koukeronsa tuo teknologia. Älypuhelinten aikakaudella kukat ja kasvit, vuoret ja metsät tulevat pikemminkin kuvatuiksi kuin nähdyiksi.

Tällaiset filosofiset kysymykset muodostavat Yhdysvaltain eturivin prosaisteihin kuuluvan Lernerin neljännen romaanin Puhtaaksikirjoituksen ydinaineksen.

Se ei yllätä, sillä Lerner on hankkinut maineen eräänlaisena älykkäiden lukijoiden Jonathan Franzenina.

Siinä missä Franzen kuvaa henkilöhahmoja ajassa, Lerner tarkastelee henkilöhahmojen kautta aikaamme luonnehtivia ajatuksia ja ideoita.

Puhtaaksikirjoitus on 150-sivuinen mutta ei nopealukuinen, sillä se vaatii paneutumista. Vastineeksi teos antaa paljon ajateltavaa.

Lernerillä on ihailtava taito tuoda korkealentoiset kysymyksenasettelunsa arkisiin tilanteisiin.

Romaanin alussa minäkertoja matkustaa Providencen yliopistokaupunkiin tapaamaan oppi-isäänsä, 90-vuotiasta intel­lektuellia Thomasta, joka liikkui aktiivivuosinaan Theodor Adornon ja Max Horkheimerin kaltaisten filosofien piireissä.

Minäkertojan on tarkoitus haastatella Thomasia lehteen. Asetelma mutkistuu, kun hänen puhelimensa kastuu ja menee epäkuntoon. Minäkertoja ei kehtaa tunnustaa mokaansa oppi-isälleen ja teeskentelee äänittävänsä heidän keskustelunsa. Myöhemmin hän julkaisee haastattelun muistinvaraisesti rekonstruoituna. Se jää Thomasin viimeiseksi julkiseksi esiintymiseksi ja eräänlaiseksi henkiseksi testamentiksi.

Thomasin muistoseminaarissa monet siteeraavat haastattelua kuvitellen, että sen takana on aito tallenne. Kun minäkertoja paljastaa totuuden, hän herättää suuttumusta.

Mutta olisiko aito tallenne antanut Thomasin ajattelusta ja persoonasta todenmukaisemman kuvan kuin rekonstruktio?

Haastattelua antaessaan Thomas oli kognitiivisilta kyvyiltään heikentynyt. Lisäksi hänen puhetyyliinsä kuuluivat todellisuutta taivuttavat assosiaatiot.

Runoilijana uransa aloittanut Lerner väitti kymmenen vuoden takaisessa pamfletissaan The Hatred of Poetry, että runot pystyvät parhaimmillaankin vain välittämään ”poeettisten mahdollisuuksien kaikua”. Se, mikä jää ilmaisematta, kummittelee siinä, mikä tulee ilmaistuksi.

Myös Puhtaaksikirjoitus tarkastelee kielellisen ilmaisun epätäydellisyyttä. Merkitykset eivät synny pelkästään siitä, mitä sanotaan, vaan myös siitä, mikä jää sanomatta.

Minäkertoja kuvailee maailmakokemustaan: Mikä tahansa ääni saattoi jäsentyä sanoiksi ja lauseiksi ja sulaa taas hälyksi, hälinäksi joka oli ollut hetken ajan puhetta.

Puhtaaksikirjoitus jakautuu kolmeen osaan, joista viimeisessä polttopiste siirtyy minäkertojasta Thomasin poikaan Maxiin. Pojan kokemusten kautta kuva Thomasista sekä kirkastuu että samenee, mikä sopii romaanin moniselitteisyyttä korostavaan eetokseen.

Maxin tytär kärsii syömishäiriöstä ja koukuttuu Tiktokin videoihin. Samaan aikaan koronapandemia tekee myös aikuisista riippuvaisia älypuhelimistaan. Elämä ilman niitä tuntuu kuin menettäisi yhden tärkeistä aisteistaan.

Historiallista perspektiiviä antavat Thomasin kokemukset: hänen ensimmäisiä muistojaan oli Adolf Hitler pauhaamassa radiossa. Laitteet ovat sadassa vuodessa kehittyneet mutta onko ihminen? 

Ben Lerner: Puhtaaksikirjoitus. Suomentanut Markku Päkkilä. 154 sivua. Siltala, 2026.