Rock, rikos ja rakkaus

Aina on tilaa vielä yhdelle. Hurriganesista ja sen soittajista on julkaistu toistakymmentä kirjaa, mutta ei tällaista.

Voima-lehden päätoimittajan Emilia Miettisen kirjoittama Remu – Henry Aaltosen ihmeellinen elämä -teos yrittää piirtää kuvan ”ihmisestä rocktähden takana”. Syntyykö semmoinen virallisia dokumentteja tutkimalla, tarinoita kuuntelemalla, omalla pohdinnalla ja analyysilla vai miten?

Henry Olavi ”Remu” Aaltosen keskeinen elämäntyö on Hurriganes, kursailematon rockbändi, jota yhdet rakastavat ja toiset halveksivat. Ennen Hurriganesia Aaltonen hakkasi rumpuja muun muassa Kirkan taustalla The Creatures -yhtyeessä.

Remu perusti Hurriganesin vuonna 1971. Yhtye hiipui pois vuoden 1984 mittaan. Kyseinen ajanjakso kattaa noin kuudesosan tästä elämäkerrasta. Myöhemmin Remu on palannut Hurriganesin musiikin pariin monta kertaa.

Miettinen kirjoittaa Hurriganesin musiikista aika vähän ja pintapuolisesti. Kirja vahvistaa ajatusta, että rockia on lupa käsitellä suurpiirteisemmin kuin niin sanottuja ylempiä taiteita.

Keräilijät osaavat etsiä tiedot Roadrunner-albumin (1974) erilaisista painoksista toisaalta, mutta esimerkiksi musiikin tekemisen motiivit ja käytännöt ohitetaan turhan liukkaasti. Välillä tuntuu, että rockista kirjoittaminen ei ole Miettiselle luontevaa.

Remun rockunelma roihahti maaliskuussa 1963, kun hän näki yhdysvaltalaisen Joey Dee and The Starliters -yhtyeen Helsingin Kulttuuritalolla. Lokakuussa Joey Dee bändeineen soitti Tukholman Kuninkaallisessa tennishallissa samassa konsertissa The Beatlesin kanssa.

Miettinen kuvaa The Beatlesia ”aloittelevaksi ryhmäksi moppitukkaisia nöösejä”. Oikeasti The Beatles oli soittanut syksyyn 1963 mennessä tuhatkunta keikkaa ja Please Please Me -albumi oli keikkunut yli puoli vuotta Britannian listaykkösenä.

Ensimmäisille levyilleen The Beatles äänitti useita lainakappaleita. Chuck Berryn ja Little Richardin esittämät rock-standardit kuuluivat myös Hurriganesin repertuaariin.

Aaltonen laulaa rockia ainutlaatuisella Remu-englannilla, jossa tärkeää ovat sanojen rytmi ja fiilis, eivät merkitykset ja kielioppi. Myös arjessa hän kommunikoi aivan omalla tavallaan. Hurriganes-kitaristi Ile Kallion mukaan Remu puhuu metaforaa.

Remu syntyi tammikuussa 1948 Eeva Enrothin ja Otto Aaltosen esikoiseksi. Otto oli hunsvotti, joka häipyi omille teilleen jo raskausaikana. Eeva meni naimisiin toisen miehen kanssa. Poika kastettiin Henry Olavi Töyryläksi.

Muutamaa vuotta myöhemmin Eeva ja Otto palasivat yhteen. Köyhän romaniperheen elämä oli repaleista. Otto ryyppäsi eikä viihtynyt kotona. Henry auttoi äitiään perheen elättämisessä ja nuoremmista sisaruksista huolehtimisessa.

Kun Henry kasvoi, hänelle alkoi kertyä kolttosia. Syksyllä 1963 hän jäi kiinni kioskimurrosta ja autovarkaudesta. Samalla tuli ilmi kaikenlaista muutakin, kun joku puhui sivu suunsa. Seurasi passitus Keravan nuorisovankilaan.

Ensimmäinen linnareissu käydään läpi perin pohjin, myöhemmät tuomiot ohitetaan nopeammin.

Rikos ja rakkaus ovat aihepiirejä, joiden kanssa olen noudattanut erityistä tarkkuutta; mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava, Miettinen kirjoittaa esipuheessa.

Lähtökohta on ymmärrettävä mutta ongelmallinen. Se rajaa pois monia ”ihmeelliseen elämään” olennaisesti kuuluvia asioita.

Remu-kirjassa käytetään monenlaisia tekstilajeja. Siinä on sujuvaa asiatekstiä, sitaatteja haastatteluista, lainauksia lehdistä, otteita virallisista asiakirjoista ja niin edelleen. Yhdet asiat on tutkittu pohjia myöten, toisissa toistetaan pitkään kiertäneitä, mutta ei niin luotettavia tarinoita eli legendoja.

Välillä Miettinen ei näe metsää puilta. Keskeinen elämäkerrallinen materiaali ja vähemmän tärkeä sisältö eivät erotu toisistaan. Jotkut pääaihetta taustoittavat oppitunnit – esimerkiksi Suomen huumetilanteesta 1960- ja 1970-luvuilla – olisi voitu kuitata muutamalla tekstin sisäisellä lauseella tai kappaleella.

Sinänsä viihdyttävän elämäkerran sivuilla vierailee paljon ja monenlaisia ihmisiä. Siksi olisi tarvittu henkilöhakemisto. 

Emilia Miettinen: Remu – Henry Aaltosen ihmeellinen elämä. 432 sivua. Tammi, 2026.