Ääritursas

Norjalaiset suurelokuvat ovat kymmenisen vuoden ajan olleet sotahistoriallisten tarinoiden ohella hirviöeepoksia ja vielä yllättävämmin katastrofispektaakkeleita tsunameista ja maanjäristyksistä. Pål Øie yhdistää Krakenissa kaksi viimeksimainittua lajityyppiä.

Kraken on norjalaisen mytologian merihirviö, valtava ja pahantahtoinen tursas. Øien elokuvassa se herää vuonon pohjasta syömään ihmisiä kokonaisina tai pala kerrallaan.

Esikuvat ovat Hollywoodista. Kun alku pohjustaa asetelmaa vuonon asukkaista ja epäilyttävää teknologiaa käyttävästä lohenkasvatuslaitoksesta, ei Tappajahai– ja Jurassic Park -vaikutteita peitellä, päinvastoin.

Vaikka lämmittely kestää melkein puoliväliin, on lupaus hirviöstä pedattu hyvin. Kun ryminä käynnistyy, mukaan tulee piirteitä Alien-elokuvista. Lajityypin ystäviä palvellaan, mutta ote ei lipsu hoopoiluun.

Suomalaisesta näkökulmasta tuntuu hurjalta, millaisista aiheista Norjassa tehdään valtavirtayleisön elokuvaa. Budjetti on korkeampi kuin vuoden suurissa suomalaisissa kansalliselokuvissa, Kalevala: Kullervon tarinassa ja Lapin sodassa. Sillä on saatu aikaan lajityyppielokuva, jonka erottaa ulospanossa esikuvistaan pienempi skaala kuvien koossa ja henkilöiden määrässä, eikä sinänsä mikään muu.

Sanomattakin on selvää, ettei olla Steven Spielbergin ja James Cameronin elokuvien osaamistasolla, mutta Krakenissa on enemmän oivalluksia ja elokuvanteon iloa kuin useissa viimeisissä Jurassic-franchisen elokuvissa yhteensä.

Kehys on leimallisesti pohjoismainen. Vuono on komea, sopivasti rajaava miljöö. Päähenkilö, kotikulmilleen Vangsnesiin outoja havaintoja selvittämään saapunut meribiologi Johanne on enemmän nordic noir -sarjojen maailmasta kuin Hollywood-sankari. Muita keskeisiä hahmoja ovat sukulaistyttö, hänen ekoaktivistiporukkansa sekä lohilaitoksen työntekijät.

Hahmojen ohuus paremminkin sopii puolitoistatuntiseen hirviöelokuvaan kuin jättää toivomaan syvempää psykologiaa. Useimmista voi päätellä jo ensiesittelyssä, onko kohtalona päätyä pedon kitaan. Silmää iskevää funktionaalisuutta on myös äänisuunnittelussa. Hirviön näyttäytymiset pedataan pahaenteisillä hiljaisuuksilla. Klisee, mutta toimii.

Heppoisiksi jäävät megatursaan mytologia ja ohjelmallinen sanoma. Aivan kuin joku olisi käskenyt, että ikiaikaisuuden tenhon sijaan pitää keskittyä ekomoralismiin.

Krakenia on kuvattu myös Mikko Kodisojan virtuaalistudioilla Helsingissä. Kodisoja on merkitty vastaavaksi tuottajaksi. 

Pål Øie: Kraken. Elokuvateattereissa 29.5. ★★★