Ei kukaan ja monta

Talvella 1973–1974 Yhdysvalloissa elettiin lopun aikoja. Öljykriisin, Watergaten ja Vietnamin jatkoksi tupsahti vielä Manaajan ensi-ilta.

Uutiset pyörtyilevistä ja oksentelevista katsojista, mellakoista lippujonoissa ja kristityistä jakamassa paheksuvia lehtisiä olivat mannaa Warner Bros. -elokuvayhtiön­ markkinointiosastolle.

William Friedkinin Manaaja on hiljalleen pahaenteistä tunnelmaa luova kulttiklassikko. Se uudisti ja aikuisti kauhuelokuvaa samaan tapaan kuin Stanley Kubrickin 2001: Avaruusseikkailu (1968) tieteiselokuvaa.

Evankelisten piirien raivoa on jälkikäteen vaikea ymmärtää. Elokuva perustuu William Peter Blattyn (1928–2017) romaaniin, joka on selvä hätähuuto syntyaikojensa epätoivon ja arvotyhjiön keskellä. Blatty oli hartaan katolinen kirjailija, jonka teoksessa on kyse hyvyyden mysteeristä, ei shokkikuvastolla flirttailusta.

Romaani ilmestyi alun perin suomeksi nimellä Paholaisen riivaama (suom. Matti Kannosto, Tammi 1972). Nyt käsillä oleva, Urpu Strellmanin toimittama suomennos pohjaa Blattyn hiomaan ja laajentamaan 40-vuotisjuhlalaitokseen vuodelta 2011.

Manaajan alkupuoli on pätevää ajankuvaa ja keskiluokkasatiiria.

Näyttelijä Chris MacNeil on hyvinvoivan Hollywood-liberaalin perikuva. Hänen washingtonilaismaailmaansa kuuluvat cocktailtilaisuudet ja päivälliskutsut. Arjen pyörittämisen mahdollistavat kodinhoitajat, kotiopettaja-sihteeri, salkunhoitaja ja pr-vastaava.

Chrisin 12-vuotiaan Regan-tyttären raivokohtaukset, unettomuus ja esineiden heittely menevät ensin alkavan teini-iän tunnekuohujen piikkiin. Samoin jatkuva ouija-laudalla pelaaminen ja mielikuvitusystävä kapteeni Hellurei.

Kun arkiset varmuudet ja keskiluokkaiset tuulentuvat sortuvat, tarjolla on kylmää kyytiä. Demoni Pazuzu, assyrialainen lounaistuulen, tautien ja sairauksien henkilöitymä riivaa Reganin. Tyttö mönkii hämähäkkinä lattialla, pyörii kuin dervissi, herjaa, sylkee ja oksentaa. Hänen oma huoneensa muuttuu pystyyn jäätyväksi ja löyhkääväksi helvetin esikartanoksi.

Tapa-ateisti Chrisin ei lopulta auta kuin turvautua naapurissa sijaitsevan Georgetownin yliopiston jesuiittoihin. Perheen tuek­si lupautuva isä Damien Karras on Hollywood-glamourin täydellinen vastakohta. New Yorkin Lower East Siden siirtolaiskorttelien kasvatti on vaipunut kurjuudessa eläneen äitinsä kuoleman myötä syvään uskonkriisiin.

Chrisin hätä nenäletkun kautta ruokitun, lepositeiden avulla paikoillaan pysyvän Reganin vuoteen äärellä on koskettavuudessaan universaalia. Romaanin voi lukea myös kaikesta yliluonnollisesta riisuttuna allegoriana äidin voimattomuudesta tyttären itsetuhoisen kierteen vuoksi.

Chrisin lähipiirissä tapahtuva outo kuolemantapaus herättää poliisin. Kello tikittää, mukaan tulee kissa ja hiiri -leikin tuntua.

Jos murharyhmän etsivä William Kinderman näkisi tytön nykyisessä tilassaan, se merkitsisi passitusta psykiatriseen sairaalaan – ja varmaa kuolemantuomiota. Riivaajat eivät luovuta ennen kulloisenkin isäntäruumiin tuhoa.

Demoni Pazuzu haukkuu Regania ”Sikapossuksi”. Itseään riivaajahenki kuvailee sanoilla ”ei kukaan” ja ”monta”.

Elokuvahullun etsivä Kindermanin hahmo tuo melankoliseen, paikoin hyvinkin surumieliseen romaaniin svengiä. Ennen läpimurtoteostaan Blatty tunnettiin Hollywood-komedioiden käsikirjoittajana. Dialogi kulkee nytkin.

Kindermanin seikkailut jatkuvat Blattyn romaanissa Paholaisleegio (suom. Pirjo Helasti, Gummerus 1985). Kirjailija ohjasi sen pohjalta itse Manaajan ainoan kunnon jatko-osan, elokuvasarjan kolmannen osan.

Georgetownin katolisen yliopiston nykyperinteisiin kuuluvat Manaaja-illat. Läheiset pitkät portaat ovat Washingtonin virallinen turistikohde.

Blattyn romaani ei tarjoile helppoja ratkaisuja vaan tyylikkään tummasävyistä uskon ja epäuskon kamppailua. Kirjan hahmot ovat kukin tavallaan ”ansassa, pääsemättömissä, sotkeutuneena syvälle kaikkeen”. 

William Peter Blatty: Manaaja. Suomentaneet Matti Kannosto ja Urpu Strellman. 372 sivua. Jalava, 2026.